Kesäherätys

Nyt on ollut taas blogissa niin pitkään hiljaista, että huh huh huijakkaa. Kevät toi elämän ja kiire vei mennessään - on ollut aika huikean muikeaa. Mutta koska elämä, ihmiset, pitkät keskustelut ja kesäsade, on blogi jäänyt auttamatta huomiotta! Voi somen mikroblogipalvelut, miksi viette vapaa-ajastani niin suuren osan.

No, eipä siinä - sen lisäksi, että olen laiminlyönyt oman blogini kirjoittamista, olen laiminlyönyt myös muiden blogien lukemista. Ihan hiukset nousi pystyyn, kun tajusin miten monen monituista blogimerkintää mitä erilaisimmista blogeista on jäänyt lukematta. Kaikki se informaatio! Ignoorattu! Kamala tragedia, josta ei päästä yli kuin lukemalla rästimerkinnöistä mielenkiintoisimmat.

Sen sijaan oman blogin aktiivisuutta ei voi parantaa kuin kirjoittamalla enemmän. Muutos kirjoitustahtiin tulkoon siis kesäisen kirjabingon muodossa.

Kirjabingo on Les Masque Rouge-blogin Emilien lanseeraama lukuhaaste, johon törmäsin tuttavan blogin kautta. Arkailin vähän aluksi osallistua tähän, koska tiesin, että ryhtyisin taktikoimaan ja suunnittelemaan lukemisiani sen mukaan, että saisin täyden bingorivin. Sitten ajattelin, että ketut, on sitä huonompiakin tapoja valita kesälukemisensa.

Tässä kesän aikana tullaan siis täällä Varpussaaren puolella näkemään ainakin viisi kirja-aiheista merkintää. Mitään syvällisiä kirjallisuusesseitä on turha sitten odottaa - yritän raapia kasaan tekstiä lähinnä omista tunnelmistani!

Viikon elämänviisaus

"En tiennyt mitä krav maga oli, mutta ainakin mies harrasti. Harrastus on hyvä. Harrastus viittaa hartauteen edes jollakin elämän osa-alueella, ja harras suhtautuminen tämänpuoleisuuteen on miehessä aina myönteinen ilmiö.
Pahimmat kyynikot eivät harrasta. He eivät vaivaudu moiseen."

- Riikka Pulkkinen:
Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Vanhoja kirjoja harmaaseen talveen

Rikotaanpas nyt hiljaisuuden syväjäätä jollain täysin puskista tulleella aiheella ja kerrotaan yksi kävijäkokemus Jyväskylän Vanhan Kirjan Talvi-tapahtumasta. Tapahtuman omaa tiedotusblogia ohjelmalistauksineen kaikkineen voi käydä näin jälkijunaisasti tarkastelemassa täällä.Tämä merkintä ei ole kattava selostus tapahtumasta, vaikka minun täytyykin kovasti kiitellä sekä järjestäjiä että näytteilleasettajia: tarjolla olisi ollut vaikka miten paljon mielenkiintoista ostettavaa ja kuuntelemisen arvoista ohjelmaa. Enimmäkseen tämä merkintä on pieni esittely kahdesta uudesta kirjailijasta, joiden tuotantoon pääsin vasta tapahtuman myötä todella tutustumaan.

Koska en viime vuonna päässyt lainkaan osallistumaan Vanhan Kirjan Talveen, otin tänä vuonna vähän kiinni ja hengasin paikalla molempina päivinä: perjantaina kartoittamassa tarjonnan ja lauantaina ostamassa valikoidusti pari kirjaa, joista lisää myöhemmin. Vaikka molempina päivinä paikalla pyörähdin, olin silti hyvin huono ottamaan osaa virallisiin ohjelmiin. Varsin vakuuttavasta tietolähteestä kuitenkin kuulin, että Katja Kontturin perjantaina pitämä Faktan ja fiktion sekoittuminen Don Rosan Aku Ankka -sarjakuvissa-luento oli oikein laadukas ja mielenkiintoinen. Vähän harmitti, kun en tajunnut ajoittaa paikalle saapumistani niin, että olisin luennolle ehtinyt. 

Sen sijaan lauantaina eksyin sattumankaupan kautta saliin, jossa Magdalena Hai ja J. S. Meresmaa haastattelivat toinen toisiaan ja puhuivat omista ja toistensa kirjasarjoista. Perjantaina tapahtuman ohjelmaa vilkuillessani olin melko varma, ettei minulla ole aavistustakaan keitä Hai ja Meresmaa ovat ja mitä he ovat tehneet, mutta pikavierailu Osuuskumma-kustantamon pöydällä osoitti, että ainakin Hain tuotantoon olen kirjablogien kautta tustunut. 

Hain lapsiyleisölle suuntaama, steampunk-henkisen, vaihtoehtohistoriallisen Gigi ja Henry-sarjan ensimmäinen osa Kerjäläisprinsessa on kutkutellut lukuhammastani jo pidemmän aikaa genrensä, kansitaiteensa ja saamansa positiivisen huomion vuoksi. Teos oli ehdokkaana Lasten LukuVarkaus 2013-palkinnon saajaksi, ja ehdokuuden tiimoilta sen ensimmäistä kertaa muistaakseni bongasinkin. Trilogian toinen osa, Kellopelikuningas, on jo julkaistu ja kolmas, Susikuningatar, on kuulemma kirjoituksen alla. Hai ylläpitää myös melkoisen kattavia kotisivuja, joilla kerrotaan paitsi kirjasarjan maailmasta myös Hain omista menoista. Hain haastattelussa kertomat detaljit tarinan maailmasta ja teemoista saivat mielikuvitustani ruokkivat hermonystyräni kutiamaan sen verran reippaasti, että kävin tilaisuuden jälkeen nappaamassa kirjan kirjastosta mukaani. Toivon, etten pety suurten odotusteni kanssa, mutta ainakin teoksen omistuskirjoitus "Omistettu niille, jotka eivät sovi lokeroihin." sai sydämeni jo sulamaan.

Meresmaan kirjoittama Mifonki-sarja ei ollut minulle ihan yhtä tuttu kuin Hain projekti, vaikka Meresmaa vaikuttaakin myös blogimaailmassa Mifonkien matkassa-bloginsa kautta. Aika nopsaan haastattelutilaisuuden alettua kuitenkin tajusin, että sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta, Mifongin perinnöstä ja Mifongin ajasta minulta löytyi jonkinlaisia näköhavaintoja. Epäreilusti olin kuitenkin kansien perusteella niputtanut teokset kiiltokuvamaisen käännösfantasian genreen, enkä siis pahemmin rekisteröinyt niitä, koska viime aikoina ei ole ollut aikaa pitkille fantasiasarjoille. Ei sillä, että minulla nytkään olisi aikaa pitkälle fantasiasarjalle, mutta mitä enemmän Meresmaa haastattelussa sarjastaan kertoi, sitä vakuuttuneempi olin, että tunnen ainakin kolme ihmistä, joille aion sarjaa häpeämättömästi lähitulevaisuudessa suositella. Voivat sitten kertoa minulle henkilökohtaisesti omia tunnelmiaan sarjan tiimoilta. Haastattelusta kävi ilmi, että Meresmaa kirjoittaa Mifonki-sarjan ohella myös toista sarjaa. Kyseessä on Osuuskumman e-kirjoina myymä Keskilinnan ritarit-sarja, jonka ensimmäinen osa Aseenkantajan kunnia on ostettavissa kustantamon sivuilta ja ilmeisesti ainakin myös Elisa Kirjasta. Pakko myöntää, että tämä sarja kiinnostaa minua tällä hetkellä Mifonki-sarjaa enemmän - jo pelkän julkaisuformaattinsa vuoksi. 

Vanhan kirjan talvesta jäi siis käteen kaksi uutta kirjailijatuttavuutta, joiden tuotantoon tunnen tarvetta tutustua. Koska olin laiska ja kiireinen, en osallistunut tätä haastattelua lukuunottamatta muihin ohjelmanumeroihin. Iloinen kuitenkin olen, että osallistuin tähän, koska haastatteluissa nousi esiin myös itse kirjasarjojen ulkopuolisia, yleisiä teemoja. Ensimmäinen näistä oli se, miten se, että teos kategorisoidaan lasten ja nuorten kirjaksi, voi vaikuttaa radikaalistikin teoksen sisältöön. Toinen oli taas kysymys fantasiakirjallisuuden ja vähemmistöjen suhteista. En ole itse seurannut aiheeseen liittyvää keskustelua, mutta menin tästä kysymyksestä rehellisesti hieman hämilleni. Vaikkakin konservatiivisena, olen pitänyt fantasiakirjallisuutta myös eräänlaisena vähemmistö- ja kulttuurikirjallisuutena. Fantasian jännitteet kun syntyvät usein eri kulttuurien ja rotujen yhteentörmäyksistä. Toisaalta fantasiakirjallisuudessa ei ehkä yleisesti ottaen ole käsitelty esimerkiksi rotukysymyksiä samalla intohimolla kuin scifin puolella.  

Ostosten tekijänä olin hieman paheellinen - poistuin vanhojen kirjojen tapahtumasta mukanani kaksi viime vuoden julkaisua: Raisa Porrasmaan Japani pintaa syvemmältä ja Savukeitaan kustantama Vanhan Japanin taruja. Melko tarkkaan laskelmoituja hankintoja olivat nämä, koska en ole vähään aikaan ruokkinut vanhaa kunnon Aasia-kokoelmaani.
Vanhan Japanin taruja oli myös uteliaisuusostos: haluan nähdä pitääkö paikkansa huhu, ettei japanilaisissa saduissa esiintyisi hyvän ja pahan vastakkainasettelua eikä niissä olisi erityistä opetusta.

Tällaista megapostausta tarjolla tällä kertaa. Seuraava suurempi tapahtuma lieneekin sitten Tampere kuplii maaliskuun lopussa. Sitä innolla odotellessa. Jospa tässä välissä saisin pari blogitekstiä julkaisukuntoon.

Vuosi 2013 kirjoina

Onnistuin vuoden 2013 aikana lukemaan 62 kirjaa. Se on kaksi kirjaa enemmän kuin GoodReadsiin asettamani tavoite oli (GoodReadsin listauksestani tosin myös puuttuu kirjoista kaksi, sillä niitä ei palvelun tietokannasta löytynyt ja olin liian laiska itse lisätäkseni). Näin jälkiviisaana voisin sanoa, että vuodesta 2013 minulla on kirjallisuuden osalta yllättävänkin syvällistä sanottavaa.

Huhtikuussa sain päähäni listata kaikki elämäni aikana lukemani kirjat sarjakuvat ja kuvakirjat poislukien. Siinä vierähtikin tovi. Projektissa auttoi paljon ensiksikin se, että olen lukenut kohtalaisen paljon samojen kirjailijoiden teoksia (joiltain liki koko tuotannon), toiseksi se, että muistan vanhan kotikirjastoni hyllyjärjestyksen kutakuinkin ulkoa. En usko, että lista on vieläkään täydellinen, mutta nyt tähän mennessä luetuilla kirjoilla täydennettynä se on yhteensä 622 niteen mittainen. Jos siis oletetaan, että olen lukenut aktiivisesti suunnilleen 10-11-vuotiaasta, on vuodessa tullut luettua keskimäärin 56 kirjaa. Siinä voikin sitten ihmetellä mihin sitä on elämänsä käyttänyt.

Heinäkuussa pieni kirjallinen maailmani tärähti liitoksistaan. Heinäkuuhun saakka olin hurskaasti uskonut, että pyrkimyksessäni lukea vuosittain kaunokirjallisuutta mahdollisimman monelta kulttuurialueelta on automaattisesti paljon hyvää ja että tämä toiminta osoittaisi äärimmäistä kultturelliutta ja henkistä kypsyyttä. Heinäkuussa sitten luin Zinaida Lindénin Kirjeitä Japanista. Lindén on venäläissyntyinen suomenruotsalaiskirjailija, joka kirjoittaa ruotsiksi ja venäjäksi. Kirjeitä Japanista on kahden vanhan ystävyksen (toinen asuu Suomessa, toinen Japanissa) kirjeenvaihto - kirjeissä tuodaan esiin monta hyvää huomiota maailmasta, maailmankaikkeudesta ja kaikesta, mutta minut pysäytti tämä:

”Poliittiset ja kansalliset muurit sortuvat”, hän jatkaa. ”Arvot pyyhitään pois. Rajoja hävitetään, rajoja siirretään, rajoja ylitetään. Vain kirjallisuutta tarkastellaan edelleen kapeasta kansallisesta perspektiivistä. Yhteiskunnan koneiston kaikilla muilla aloilla uudelleen arviointi on edellytys ja itsestäänselvyys – mutta kun on kirjallisuudesta kyse, kansallispuvut kaivetaan esiin.”

Tämä sai minut miettimään, onko tapani jaotella kaunokirjallisuutta kirjailijan kotimaan mukaan ihan oikein. Vai onko tämä jako vienyt huomioni pois tärkeimmästä eli tarinasta ja teokse laadusta? Sen tiedostan kyllä, että pyrkimykseni on johdattanut minut sellaisten kirjojen äärelle, joiden laatu on ollut aika heikko. Toisaalta en ole koskaan lukenut yhtäkään kirjaa, jota en olisi halunnut lukea. Tämä lainaus myös paljasti kansallisen jaottelun problemaattisuuden. Ensiksikin sillä, että jakaa tai jättää jakamatta kirjallisia ansioita kansakuntien mukaan, voi loukata uskomattoman suurta osaa väestöstä. Toisaalla taas esiin nousee kysymyksiä kuten mille kulttuurialueelle esimerkiksi ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajakirjailijoiden tuotanto kuuluu? Miten lähestytään kirjallisuutta, jossa kirjailijan juuret ovat kahdessa kotimaassa, hän asuu kolmannessa ja kirjoittaa neljännestä? Nimenomaan tämän takia jätin tänä vuonna tästä katsauksesta kokonaan pois viimevuotisen kulttuurialuejaottelun. Suomalaisen kirjallisuuden osuuden kuitenkin laskin huvikseni, koska joukossa oli monia "kansalliskirjailijoita". Suomalaisten osuus olikin 35% kaikista luetuista.

En kuitenkaan edelleenkään ole todella valmis luopumaan tavoitteestani lukea vuosittain käännöskirjallisuutta muiltakin kieli- ja kulttuurialueilta kuin anglosaksiselta, englanninkielisen kirjallisuuden jättiläismäiseltä erämaalta. En vain ajattele asiaa enää niin paljon kuin tähän asti. Ainoa kirjallinen lupaukseni vuodelle 2014 on, että tänä vuonna luen vihdoin edes yhden eteläamerikkalaisen tiiliskiven. Vaikka siihen menisi kuukausi.

Elokuu oli taas äärimmäisen kummallisten päähänpistojen aikaa. Edes se, että olin töissä varmaan ainakin 25 päivänä koko kuukaudesta, ei suojannut minua idealta, että selvittäisin kaikkien vuoden aikana lukemieni kirjailijoiden horoskoopit. Miksikö? Koska se kuulosti hauskalta. Maailma on vienyt minulta todella monia sellaisia kivoja lokeroita kuten sukupuoli, ikä ja viimeisimpänä kansallisuus, joihin kirjailijoita tunkea, ja osoittanut, että jos kirjaa ei saa koskaan arvioida kansien perusteella, niin ei tosiaan myöskään kirjailijan perusteella. Mutta horoskoopit ovat aina olleet mielestäni parasta viihdettä sitten pyörän keksimisen, joten miksi en viihdyttäisi itseäni vähän lisää.

Ehdoton "voittaja" tässä mittelössä oli Rapu - horoskooppimerkki, jota edusti peräti 15% kirjailijoista. Yllätys sen sijaan oli Kalat, jonka edustus jäi vaivaiseen 4%:iin. Jos olette joskus sattuneet vilkaisemaan horoskooppien "sopivat ammatit"-kategoriaa, niin niissä kaikissa sekä Rapuja että Kaloja pidetään kirjallisuuden tuottajiksi sopivina. Huonoimmin tosin menestyivät Oinas ja Kaksonen, joista kumpikaan ei saanut yhtään kirjailijaa taakseen. Muut merkit sijoittuivatkin sitten melko tasaisesti Ravun ja Kalojen väliin. Kirjailijoista neljän (eli noin 11%:n) horoskooppi jäi tuntemattomaksi.

Syyskuussa luin yhden ainoan kirjan, mikä oli aiheuttaa suorastaan kansallisen hätätilan. Perustahti tähän saakka kun on ollut 3-4 teosta kuukausittain.

Tällainen oli siis minun kirjallinen vuoteni. Jotta postaukseni olisi täydellinen, esitän vielä lyhyen listan niistä kirjoista, joilla koen olleen vuonna 2013 eniten vaikutusta minuun. Perustelut jätän tällä kertaa kuitenkin pois.

Tove Jansson: Nukkekaappi

Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

Antal Szerb: Pendragonin legenda

Virginia Woolf: Elettyjä hetkiä

Emily Brontë: Humiseva harju

Chuck Palahniuk: Kirottu

Kirjalliset aarteet

Jos joku teistä blogin satunnaisista lukijoista sattuu pitämään kirjaa kummallisimmista, huvittavimmista ja absurdeimmista iskurepliikeistä kautta kirjallisuushistorian, ehdotan, että lisäätte arkistoonne tämän mieltälämmittävän tapauksen:

"Täytyy sanoa, että siitä on aikaa, kun olen nähnyt, että esiliinaa käytetään oikealla tavalla." 

Napattu Marsha Mehranin teoksesta Ruusuvettä ja lammaspataa. Hienointa tässä iskurepliikissä oli, että se todella toimi tarkoitustaan vastaavalla tavalla. Sitten joskus.

Kurrentit obsessiot

Hellurei ja hellät tunteet vaan! Kesä on mennyt niin tiiviisti töissä ja perheen parissa (vietän tällaisia aikaistettuja ruuhkavuosia, kuten kaverini totesi), ettei blogitekstien tuottamisesta ole tullut mitään. Nyt on aika kuitenkin taas yrittää orientoitua kirjoittamiseen ja helpoiten se tuntuu sujuvan

"Chai latte"
Maidolla laimennetut teet ja kahvit ei ole koskaan olleet meikäläisen piece of cake - lähinnä maidon sotkeminen hyvään juomaan on tuntunut ällöttävältä - mutta tänä kesänä olen myynyt sieluni omasekoitteiselle chai lattelle. Oikeastihan chai latten tarjoiluastian tilavuudesta varmaan vähintään 49% tulisi olla maitoa, mutta kuten tavallista, minä säädän omiani. Minun "chai latteni" (muiden puheessa ihan vaan maitotee tai tee maidolla ja sokerilla) on yhtä kuin 3/4 mukia vahvaa chai-teetä, teelusikallinen ruokosokeria, 1/4 mukia kuohkeaksi vatkattua maitovaahtoa ja päälle koristeeksi rutkasti kanelia.

Twitter
Ne, jotka minua Twitterin puolella seuraavat, ovat varmaan jo kyllästymispisteessä aktiivisen päivitystahtini takia - pahoittelen! Twitter on siitä ihana, ettei sen käytöstä työajallakaan tule niin suuria tunnontuskia kuin tuon kovasti parjatun Facebookin. Tämä johtunee siitä, että Facebookissa roikkuminen symboloi minun maailmassani laiskuutta, chattailuyhteydenpitoa ja väsynyttä läppää, Twitter dynaamisuutta, uteliaisuutta ja tiedonjanoa (tämä taas saattaa johtua siitä, että Twitter on minulle lähinnä ikuinen uutisvirta, ei niinkään randomeiden aivopierujen pyhättö, kuten monelle muulle).


Kurssishoppailu
"Nyt on tosi hiljaista, mut ainakin näytän siltä, että teen jotain fiksua ja joka saa aikaan tunteen, että oon tehnyt jotain hyödyllistä!". Jep, olen rakastunut meidän yliopiston kurssivalintasysteemiin, joka oikeasti mahdollistaa lähes päättömän kurssishoppailun - monessa muussa yliopistossa näin spontaani abstraktien tuotteiden virtuaaliseen ostoskoriin lätkiminen ei käykään näin helposti.

Kumisaappaat
Ne on niin helpot. Ne on niin vaivattomat. Ne on niin röntöt. Ne suojaa varpaita kastumiselta niin hyvin. Ne on niin ihanat ja haluun käyttää vaan niitä enkä mitään monimutkaisia lenkkareita tai kömpelöitä pikkukenkiä! Paitsi, ettei ne helteellä ole erityisen ihastuttavat...

Esseet ja novellit
Nyt ei ole jostain syystä yhtäjaksoiset romaanit tänä kesänä juuri maittaneet ollenkaan. Sen sijaan olen herätellyt vanhaa rakkauttani novelleihin (varsinkin nykykiinalaiset novellit, ah!) ja löytänyt kokonaan uuden kirjallisuudenlajin: esseet. Virginia Woolfin ja Geroge Orwellin esseet varsinkin ovat olleet herkkua, jonossa vielä tavaraa muutamalta muultakin kirjailijalta.

Päivän kuva-arvoitus

Tiedättekö mikä tämä alla olevassa kuvassa näkyvä liikenneväline on?

Ei, se ei ole perävaunullinen mönkijä.
Se on perävaunullinen maastoskootteri.

Ja tämän ratkiriemukkaan sanamuodosteenhan tarjosi tälle päivälle Suomen puolustusvoimat. Ihailtavaa omakielisyyttä ja sanataituruutta jo vuodesta 1918.