Gams

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Maaseutu-utopiaa

Tässä päivänä eräänä bongasin kirjaston nuortenosaston uutuushyllystä karkkikantisen kirjan, jonka kannessa luki: Ilottomien ihmisten kylä, Anne Leinonen, WSOY.


Takakannen luin huolimattomasti, tarttuen lähinnä seuraaviin alkupään lauseisiin:
Aalo löytää ullakolle kätketyn Suuren leikkikirjan. Työsuorituksia ihannoivassa yhteisössä lystinpito on tiukasti kielletty vitsaus, ja naurutaudin uskotaan koituvan kuolemaksi.

Odotin tämän perusteella jotain sadunomaista prinssi saa prinsessansa tarinaa, jossa nuortenkirjallisuuteen yhdistellään Grimmin satujen teemoja Olipa kerran-tv-sarjan tyyliin. Mutta sitten sainkin suomalaista vaihtoehtotodellisuusutopiaa.

Ilottomien ihmisten kylä kuvaa maailmaa, jossa yhdeksän kylän muodostama kokonaisuus on erotettu muusta maaimasta omaksi erillisalueekseen korkealla muurilla. Muurin sisäpuolella ihmiset elävät suunnilleen 1900-luvun alkupuolen maaseutuyhteisön totunnaistapojen mukaan. Teknologiaa käytetään jos kohta ollenkaan (paitsi hurjimmat uudistusmieliset, joita paikoitellen vähän kyräillään) ja kaikki raskaat maataloustyöt tehdään lihasvoimin. Myös muurien ulkopuolelta tulevasta lääkinnästä saatetaan kieltäytyä. Päähenkilö Aalolla on maatalon vanhimpana ja ainoana poikana kovat paineet miellyttää vanhempia, vaikka oikeasti lukeminen ja opiskeleminen kiinnostaisivat enemmän eikä fyysinen kuntokaan sovellu ihan kaikkiin maatalon askareisiin. Aaloa kiehtoo myös kysymys muurin takaisesta maailmasta - eikä aikaakaan, kun pihapiiriin tupsahtaa mies, joka olisi valmis kertomaan tuosta maailmasta lisää...

Sanon tämän täysin rehellisesti: Ilottomien ihmisten kylän vaihtoehtotodellisuus hurmasi minut täysin. Kaikessa suomalaisuudessaan ja takapajuisuudessaan se oli suorastaan eksoottinen - ja ennen kaikkea monin paikoin hyvin uskottava. Nykymaailmasta löytyy paljon yhteisöjä, joihin Ilottomien ihmisten kylän todellisuutta, tapoja ja moraalia voi verrata: Yhdysvaltojen amishyhteisöt, (kotimaisetkin) uskonnolliset vähemmistöt sekä jossain määrin vanhat Itä- ja Länsi-Saksa sekä edelleen voimassa oleva Etelä- ja Pohjois-Korea jaottelut. Teoksen todellisuus tuntuu olevan niin lähellä, mutta samaan aikaan valovuosien päässä. Erityisesti yllätti kuitenkin homoseksuaalisuuden tuominen mukaan tarinaan - vaikka nyt myöhemmin ajateltuna se tuntui täysin loogiselta ratkaisulta ja sopii hyvin aikaan, jossa teos on syntynyt.

Erityisesti huomioni kiinnittyi kuitenkin yhteen yksityiskohtaan: kieleen. Sanasto oli ällistyttävän runsasta, vanhaa maataloustermistöä käytettiin suorastaan tuhlailevasti! Murre- ja puhekielisanastoa oli taitavasti upotettu standardikielen joukkoon. Mukana olivat niin riekkuminen, lysti kuin nohevakin. Samoin nimistö pysäytti: teoksessa seikkailevat Aalon lisäksi myös muun muassa Veea, Seeri, Penjami ja Rietu - kaikki niin tutulta kuulostavia, mutta silti lähes tunnistamattomia. Suorastaan teki mieli tirauttaa pari kyyneltä - miten ilmaisuvoimainen onkaan suomen kieli! Sanojen ilotulitus piti minua pitkään otteessaan: sen voimin kuljin tarinan mukana ensimmäiset sata sivua. Sitten aloin kiinnittää huomiota lauserakenteisiin.

Olen aiemminkin nuortenkirjoja lukiessani ihmetellyt, miksi niiden ilmaisu on usein niin kamalan pelkistettyä - erityisesti jos kirjailijan äidinkieli on suomi. Välillä tuntuu kuin lauseet katkeaisivat kesken ja että niiden väliin jäisi tuhottoman paljon ilmaa. Paljon jää kirjoittamatta, mutta samaan aikaan kerrotaan sellaisia itsestäänselvyyksiä kuin "ovi suljettiin kiinni" tai "hän nukahti uneen" (ihan näin pahoja ei Ilottomien ihmisten kylästä sentään löytynyt!). Ilmaisu muistuttaa siis hämmästyttävän paljon teoksen kohdeyleisön itse tuottamaa tekstiä. Ilottomien ihmisten kylässäkin oli paljon sellaista hiomattomuutta, kömpelyyttä ja jopa naiiviutta, jonka olisin ehdottomasti antanut anteeksi 14-18-vuotiaan kirjoittajan tekstissä, mutta aikuisen kirjoittamana pisti vain miettimään onko nuorille pakko kirjoittaa jo lähtökohtaisesti paikoin kömpelöhkösti muotoiltua tekstiä. Onko tieteellistä näyttöä, että nuori lukija nauttii nimenomaan tällaisesta tekstistä ja samaistuu siihen? Vai pitäisikö nuorille suunnatut romaanit koodata jopa astetta ylemmälle kielimuodolle kuin lukijan oma tekstintuotannollinen taso on? Tämä on tietysti vain yhden ihmisen mielipide Ilottomien ihmisten kylän ilmaisusta, ja saatan itse olla herkässä kehitysvaiheessa, jossa kaikki pitää vääntää rautalangasta ja kaikki mahdollinen ja mahdoton kuvata mahdollisimman tarkasti, jotta tekstistä saisi kaiken irti. Joku muu on ehkä minua kyvykkäämpi täyttämään aukot mielikuvitustaan käyttäen, mutta minä jäin kaipaamaan hirmuisen paljon enemmän - ja hitaampaa tempoa.

Koska en ollut kuullutkaan kirjailijasta enkä lukenut yhtään romaanista kirjoitettua arvostelua ennen kirjaan tarttumista, kuuluu tälle teokselle ehdottomasti bingotaulukon ruutu "Kannen perusteella valittu".

Kattokaa, kattokaa, melkein rivi jo!

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Uudelleensyntymisen ihme

Mo Yanin Seitsemän elämääni oli teos, jonka loppuun päästyä mieli teki huokaista "Loppuipas!". Bingotaulukosta tämä 730 sivuinen tiiliskivi nappaa itseoikeutetusti ruudun "Yli 500 sivua". Ihan yhtä hyvin sen olisi voinut sijoittaa ruutuun "Palkittu kirja", sillä teos voitti Nobel-palkinnon vuonna 2012. Mutta yritetään nyt edes saada se rivi täyteen. 

Seitsemän elämääni on tarina kiinalaisesta, rikkaasta maanomistajasta Ximen Naosta, joka teloitetaan vuonna 1948, kun Kiinan kansa maareformin innoittamana nousee kapinaan "riistäjiään", siis rikkaita maanomistajia, vastaan. Näennäisesti viaton mies tuntee tulleensa tapetuksi väärin perustein ja vannoo kostoa murhaajilleen. Hiillostettuaan Manalan ruhtinasta tarpeeksi, Ximen Nao pääsee syntymään uudelleen ensin aasina, sitten härkänä, hevosena, sikana, koirana, apinana ja lopulta - kostonhalun vihdoin hiivuttua - ihmislapsena. Vuosikymmenten varrella Ximen Nao pääsee eri olomuodoissaan kokemaan niin kulttuurivallankumouksen, nälänhädän kuin Kiinan modernisoitumisenkin seuraten sukulaistensa, vaimojensa, lastensa ja tavallisten kyläläisten arkea.

Kyseessä on siis kirjallinen tapaus, josta varmaan hyvin moni ala-asteaikojen koiranpentusatuja muisteleva voisi tuhahtaa ylenkatseellisesti, että "Kyllähän tällaisen olisi kuka tahansa voinut kirjoittaa" - no, eipä ollut kirjoittanut. Seitsemän elämääni on todennäköisesti ainakin omassa lukuhistoriassani ensimmäinen ja ainoa teos, joka on kirjoitettu lähes kokonaan (ihmismielisen) kotieläimen näkökulmasta (lukematta on siis jäänyt esimerkiksi Melvin Burgessin Leidi, elämäni narttuna). Eläinnäkökulma on pakko myöntää mielenkiintoiseksi - varsinkin kun kertojana toimiva Ximen Nao arvottaa itsensä ihmismenneisyytensä ja -mielensä vuoksi aina eläinlajitovereitaan älykkäämmäksi (on muuten isoegoinen kaveri muutenkin tämä Ximen Nao). Vertaillessa Ximenin kuvaamaa eläin- ja ihmismaailmaa, huomaa nopeasti, että tietyt lainalaisuudet vaikuttavat molemmissa. Pariutuminen, kunnia, ylevöitetty rakkaus, uskollisuus, ulostaminen ja johtajuus ovat molemmissa maailmoissa tärkeitä, maailmanjärjestystä ylläpitäviä teemoja. Sekä ihmsistä että eläimistä löytyy sekä suoraselkäisiä sankareita että täysiä idiootteja. Eläinten persoonallisuuseroja käsitellään paikoitellen samalla intensiteetillä kuin ihmistenkin, vaikka eläimistä konkreettisen nimen saakin huomattavasti harvempi kuin ihmisistä, joiden kuvaamisesta kertoja on kaikkein kiinnostunein.

Heti henkilökohtaisia mannerlaattoja järisyttäneen Kotiopettajattaren romaanin jälkeen tämä täysin toisesta ulottuvuudesta kimmahtanut merkkiteos oli minulle itselleni kuitenkin aika mitäänsnaomaton. Sain oikeastaan vain kohtalaisen mielenkiintoisen tarinan kerrottuna uudesta näkökulmasta: en sen kummemmin hyviä nauruja tai vastauksia elämän tarkoitusta etsiviin kysymyksiin. Hahmoinkaan en oikein jaksanut kiintyä. Henkilökohtaisesti minua koskettivat kaikkein eniten teoksen kaksi ensimmäistä osiota: aasin ja härän elämä. Nämä osiot tarjosivat jopa vahvoja tunnereaktioita, joihin viimeiset osiot eivät enää oikein yltäneet (ehkä aloin jo kyllästyä - ja Mo Yan itse ilmestyi kuvioihin aivan liian voimakkaasti). Goodreadsissa arvioin romaanin joka tapauksessa kolmen tähden arvoiseksi, enkä ole vieläkään pyörtämässä puheitani. Kyseessä on kuitenkin juoneltaan tiivis, hyvin kerrottu kokonaisuus, jonka lukemiseen todella voi upota pitkiksikin ajoiksi. Puuduttavia maisemakuvauksia on varsin vähän, mutta yksityiskohtia sitäkin enemmän. Tarkastelukulma on tuore ja läpileikkaus Kiinan lähihistoriasta oikeasti mielenkiintoinen.

Mikäli joku blogin lukijoista tähän teokseen tarttuu, voisin väittää, että hitunen Kiinan lähihistorian tuntemusta helpottaa lukemista, sillä kertoja pitää itsestäänselvänä, että suuret merkkipaalut kuten kulttuurivallankumous tunnetaan - niiden taustoja ei jäädä selittelemään, vaan niiden vaikutuksia tavalliseen kansaan kuvataan hyvin likimääräisesti. Kannattaa siis luntata viimeisten 50 vuoden merkkipaalut jostain ennen tähän tarttumista, muuten voi esimerkiksi suuri nälänhätä jäädä kokonaan tajuamatta. Siitäkään kun ei hillitöntä numeroa tehdä.


tiistai 1. heinäkuuta 2014

Voi Jane Eyre!

Tämä kesä starttasi komeasti klassikolla eli Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanilla. Kyseessä on yksi niistä kymmenistä teoksista, joita on uhannut ikuinen sijoittuminen "Luen sitten joskus"-listalle - miltei yksinomaan klassikon asemansa vuoksi. Elämä on kovasti yrittänyt opettaa, ettei klassikoita tulisi vältellä - ne kun usein ovat klassikoita hyvästä syystä - mutta en näytä vieläkään ottaneeni oikein onkeeni tätä neuvoa. Nyt Kotiopettajattaren romaanin jälkeen lupaan kuitenkin muistaa sen taas hetken. Olen edelleen - melkein kuukausi kirjan lukemisen jälkeen - niin hurmaantuneessa tilassa, etten oikeastaan ole kiinnostunut kirjoittamaan juonitiivistelmää tai edes pehmeää arvostelua, vaan luotan sokeasti blogini lukijan sivistystasoon ja siihen, että hän tuntee Kotiopettajattaren romaanin tarinan ainakin pääpiirteittän - jos ei tiedä ja haluaa lukea paneutuneen, lähes esseemäisen kirja-arvostelun minun katteettoman hehkutustekstini sijaan, kannattaa luntata vaikka täältä.

”Kuulijan kiinnostus kirvoittaa kertojan kielen."
Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

En muista pitkään, pitkään aikaan lukeneeni mitään teosta, joka olisi liikuttanut ja koskettanut samalla tavalla kuin Jane Eyren tarina. Lähilukuhistoriasta en muista yhtään romaania, jonka henkilöt olisivat tuntuneet yhtä eläviltä, voimakkailta ja itsenäisiltä persooniltaan kuin Jane, herra Rochester, Reedin perhe ja monet muut. Vaikka myönnettävä toki on, että jotkin hahmot olivat varsin stereotypisiä ja Janen orpotytön kasvutarina oli kliseen maineessa jo silloin, kun Brontë romaaninsa kirjoitti, mutta silti!

Yksityiskohta, joka minua jaksoi kiehtoa halki romaanin, oli se, kuinka rumiksi ja lähes luontaantyöntäviksi Jane kertojana kuvasi sekä itsensä että suuren rakkautensa kohteen herra Rochesterin. Eihän ilmiö sinällään mitenkään uusi ole - samaa, erityisesti naispäähenkilöille tyypillistä "olen ruma, mutta fiksu ja sain siksi miehen"-tematiikkaa tapaa nykykirjallisuudessakin muodossa jos jonkinlaisessa, vaikka viime aikoina se on tuntunut joissain genreissä joutuneen luovuttamaan asemiaan angloamerikkalaiselle ihanteelle tehdä romaanihenkilöistä täydellisiä kansikuvatyttöjä- ja poikia. Ylipäätään koko tälle "Ruma, mutta fiksu" vs. "Kaunis, mutta tyhmä"-asettelulle voisi myös uhrata vaikka kokonaisen väitöskirjan, niin syvällä se tuntuu kulttuurissamme olevan. Mutta se, mikä minut nimenomaan tässä romaanissa lähes täydellisesti lumosi, ei ollut Janen välillä jopa liioitellun huomaamattomaksi ja epäviehättäväksi kuvattu ulkonäkö, vaan se, kuinka rumaksi Jane kuvaa herra Rochesterin! Hyvinvoivaksi ja voimakkaaksi kyllä, mutta myös tummaksi, kolhoksi, kuin korppikotkaksi, jolla on taipumusta murjottaa omissa oloissaan ja joka ei oikein tunnu viihtyvän sosiaalisissa tilanteissa ja jonka ainoa valtti naimakaupoissa on omaisuus. En tiedä miksi, mutta tätä "ulkoisesti ruman ja vaikealuonteisen, mutta viehättävän miehen"-tematiikkaa ei nykykirjallisuudessa tapaa oikeastaan lainkaan. Nykykirjailija voi laittaa päähenkilönsä haukkumaan ulkonäkönsä alimpaan hornaan, mutta mies, jonka nainen lopulta saa, on aina pohjattoman ymmärtäväinen, vähintään mukiinmenevän näköinen ja sympatiaa herättävä. Sen sijaan 1900-lukua edeltävästä - myös antiromanttisesta - kirjallisuudesta tätä rumaluonteista ja luotaantyöntävää miestyyppiä tapaa jopa yllättävän usein (puhutaanko vaikka herra Darcysta?). Mihin se miestyyppi on kadonnut? Vaadin sitä takaisin!

Umpimieliset ihmiset toivovat usein paljon enemmän kuin avomieliset sitä, että heidän ajatuksistaan ja murheistaan keskusteltaisiin avoimesti. Ankarinkin stoalainen on lopulta vain ihminen ja usein pelkästään kiitollinen, jos joku rohkeasti ja hyvää tarkoittaen sukeltaa hänen ”sielunsa hiljaiseen mereen”.
 Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

Pomin Kotiopettajattaren romaanista itselleni vain kaksi tätäkin blogitekstiä havainnoimaan käytettyä lainausta, vaikka oikeasti se antoi minulle paljon, paljon enemmän. Luin sen tasantarkkaan oikeanlaisessa mielentilassa kyetäkseni imemään siitä sekä vaikutteita, neuvoja, huumoria kuin jonkinlaista lohtuakin - ja todetakseni, että Charlotte Brontë oli taatusti yksi aikansa parhaista ihmisluonteen kuvaajista. Kirjabingotaulukossa päätin sijoittaa romaanin sarakkeeseen "Historiallinen". Näin on siis bingotaulukko avattu.


torstai 19. kesäkuuta 2014

Kesäherätys

Nyt on ollut taas blogissa niin pitkään hiljaista, että huh huh huijakkaa. Kevät toi elämän ja kiire vei mennessään - on ollut aika huikean muikeaa. Mutta koska elämä, ihmiset, pitkät keskustelut ja kesäsade, on blogi jäänyt auttamatta huomiotta! Voi somen mikroblogipalvelut, miksi viette vapaa-ajastani niin suuren osan.

No, eipä siinä - sen lisäksi, että olen laiminlyönyt oman blogini kirjoittamista, olen laiminlyönyt myös muiden blogien lukemista. Ihan hiukset nousi pystyyn, kun tajusin miten monen monituista blogimerkintää mitä erilaisimmista blogeista on jäänyt lukematta. Kaikki se informaatio! Ignoorattu! Kamala tragedia, josta ei päästä yli kuin lukemalla rästimerkinnöistä mielenkiintoisimmat.

Sen sijaan oman blogin aktiivisuutta ei voi parantaa kuin kirjoittamalla enemmän. Muutos kirjoitustahtiin tulkoon siis kesäisen kirjabingon muodossa.


Kirjabingo on Les Masque Rouge-blogin Emilien lanseeraama lukuhaaste, johon törmäsin tuttavan blogin kautta. Arkailin vähän aluksi osallistua tähän, koska tiesin, että ryhtyisin taktikoimaan ja suunnittelemaan lukemisiani sen mukaan, että saisin täyden bingorivin. Sitten ajattelin, että ketut, on sitä huonompiakin tapoja valita kesälukemisensa.

Tässä kesän aikana tullaan siis täällä Varpussaaren puolella näkemään ainakin viisi kirja-aiheista merkintää. Mitään syvällisiä kirjallisuusesseitä on turha sitten odottaa - yritän raapia kasaan tekstiä lähinnä omista tunnelmistani!

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Viikon elämänviisaus

"En tiennyt mitä krav maga oli, mutta ainakin mies harrasti. Harrastus on hyvä. Harrastus viittaa hartauteen edes jollakin elämän osa-alueella, ja harras suhtautuminen tämänpuoleisuuteen on miehessä aina myönteinen ilmiö.
Pahimmat kyynikot eivät harrasta. He eivät vaivaudu moiseen.
"

- Riikka Pulkkinen:
Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Vanhoja kirjoja harmaaseen talveen

Rikotaanpas nyt hiljaisuuden syväjäätä jollain täysin puskista tulleella aiheella ja kerrotaan yksi kävijäkokemus Jyväskylän Vanhan Kirjan Talvi-tapahtumasta. Tapahtuman omaa tiedotusblogia ohjelmalistauksineen kaikkineen voi käydä näin jälkijunaisasti tarkastelemassa täällä.Tämä merkintä ei ole kattava selostus tapahtumasta, vaikka minun täytyykin kovasti kiitellä sekä järjestäjiä että näytteilleasettajia: tarjolla olisi ollut vaikka miten paljon mielenkiintoista ostettavaa ja kuuntelemisen arvoista ohjelmaa. Enimmäkseen tämä merkintä on pieni esittely kahdesta uudesta kirjailijasta, joiden tuotantoon pääsin vasta tapahtuman myötä todella tutustumaan.

Koska en viime vuonna päässyt lainkaan osallistumaan Vanhan Kirjan Talveen, otin tänä vuonna vähän kiinni ja hengasin paikalla molempina päivinä: perjantaina kartoittamassa tarjonnan ja lauantaina ostamassa valikoidusti pari kirjaa, joista lisää myöhemmin. Vaikka molempina päivinä paikalla pyörähdin, olin silti hyvin huono ottamaan osaa virallisiin ohjelmiin. Varsin vakuuttavasta tietolähteestä kuitenkin kuulin, että Katja Kontturin perjantaina pitämä Faktan ja fiktion sekoittuminen Don Rosan Aku Ankka -sarjakuvissa-luento oli oikein laadukas ja mielenkiintoinen. Vähän harmitti, kun en tajunnut ajoittaa paikalle saapumistani niin, että olisin luennolle ehtinyt. 

Sen sijaan lauantaina eksyin sattumankaupan kautta saliin, jossa Magdalena Hai ja J. S. Meresmaa haastattelivat toinen toisiaan ja puhuivat omista ja toistensa kirjasarjoista. Perjantaina tapahtuman ohjelmaa vilkuillessani olin melko varma, ettei minulla ole aavistustakaan keitä Hai ja Meresmaa ovat ja mitä he ovat tehneet, mutta pikavierailu Osuuskumma-kustantamon pöydällä osoitti, että ainakin Hain tuotantoon olen kirjablogien kautta tustunut. 

Hain lapsiyleisölle suuntaama, steampunk-henkisen, vaihtoehtohistoriallisen Gigi ja Henry-sarjan ensimmäinen osa Kerjäläisprinsessa on kutkutellut lukuhammastani jo pidemmän aikaa genrensä, kansitaiteensa ja saamansa positiivisen huomion vuoksi. Teos oli ehdokkaana Lasten LukuVarkaus 2013-palkinnon saajaksi, ja ehdokuuden tiimoilta sen ensimmäistä kertaa muistaakseni bongasinkin. Trilogian toinen osa, Kellopelikuningas, on jo julkaistu ja kolmas, Susikuningatar, on kuulemma kirjoituksen alla. Hai ylläpitää myös melkoisen kattavia kotisivuja, joilla kerrotaan paitsi kirjasarjan maailmasta myös Hain omista menoista. Hain haastattelussa kertomat detaljit tarinan maailmasta ja teemoista saivat mielikuvitustani ruokkivat hermonystyräni kutiamaan sen verran reippaasti, että kävin tilaisuuden jälkeen nappaamassa kirjan kirjastosta mukaani. Toivon, etten pety suurten odotusteni kanssa, mutta ainakin teoksen omistuskirjoitus "Omistettu niille, jotka eivät sovi lokeroihin." sai sydämeni jo sulamaan.


Meresmaan kirjoittama Mifonki-sarja ei ollut minulle ihan yhtä tuttu kuin Hain projekti, vaikka Meresmaa vaikuttaakin myös blogimaailmassa Mifonkien matkassa-bloginsa kautta. Aika nopsaan haastattelutilaisuuden alettua kuitenkin tajusin, että sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta, Mifongin perinnöstä ja Mifongin ajasta minulta löytyi jonkinlaisia näköhavaintoja. Epäreilusti olin kuitenkin kansien perusteella niputtanut teokset kiiltokuvamaisen käännösfantasian genreen, enkä siis pahemmin rekisteröinyt niitä, koska viime aikoina ei ole ollut aikaa pitkille fantasiasarjoille. Ei sillä, että minulla nytkään olisi aikaa pitkälle fantasiasarjalle, mutta mitä enemmän Meresmaa haastattelussa sarjastaan kertoi, sitä vakuuttuneempi olin, että tunnen ainakin kolme ihmistä, joille aion sarjaa häpeämättömästi lähitulevaisuudessa suositella. Voivat sitten kertoa minulle henkilökohtaisesti omia tunnelmiaan sarjan tiimoilta. Haastattelusta kävi ilmi, että Meresmaa kirjoittaa Mifonki-sarjan ohella myös toista sarjaa. Kyseessä on Osuuskumman e-kirjoina myymä Keskilinnan ritarit-sarja, jonka ensimmäinen osa Aseenkantajan kunnia on ostettavissa kustantamon sivuilta ja ilmeisesti ainakin myös Elisa Kirjasta. Pakko myöntää, että tämä sarja kiinnostaa minua tällä hetkellä Mifonki-sarjaa enemmän - jo pelkän julkaisuformaattinsa vuoksi. 

Vanhan kirjan talvesta jäi siis käteen kaksi uutta kirjailijatuttavuutta, joiden tuotantoon tunnen tarvetta tutustua. Koska olin laiska ja kiireinen, en osallistunut tätä haastattelua lukuunottamatta muihin ohjelmanumeroihin. Iloinen kuitenkin olen, että osallistuin tähän, koska haastatteluissa nousi esiin myös itse kirjasarjojen ulkopuolisia, yleisiä teemoja. Ensimmäinen näistä oli se, miten se, että teos kategorisoidaan lasten ja nuorten kirjaksi, voi vaikuttaa radikaalistikin teoksen sisältöön. Toinen oli taas kysymys fantasiakirjallisuuden ja vähemmistöjen suhteista. En ole itse seurannut aiheeseen liittyvää keskustelua, mutta menin tästä kysymyksestä rehellisesti hieman hämilleni. Vaikkakin konservatiivisena, olen pitänyt fantasiakirjallisuutta myös eräänlaisena vähemmistö- ja kulttuurikirjallisuutena. Fantasian jännitteet kun syntyvät usein eri kulttuurien ja rotujen yhteentörmäyksistä. Toisaalta fantasiakirjallisuudessa ei ehkä yleisesti ottaen ole käsitelty esimerkiksi rotukysymyksiä samalla intohimolla kuin scifin puolella.  

Ostosten tekijänä olin hieman paheellinen - poistuin vanhojen kirjojen tapahtumasta mukanani kaksi viime vuoden julkaisua: Raisa Porrasmaan Japani pintaa syvemmältä ja Savukeitaan kustantama Vanhan Japanin taruja. Melko tarkkaan laskelmoituja hankintoja olivat nämä, koska en ole vähään aikaan ruokkinut vanhaa kunnon Aasia-kokoelmaani.
Vanhan Japanin taruja oli myös uteliaisuusostos: haluan nähdä pitääkö paikkansa huhu, ettei japanilaisissa saduissa esiintyisi hyvän ja pahan vastakkainasettelua eikä niissä olisi erityistä opetusta.


Tällaista megapostausta tarjolla tällä kertaa. Seuraava suurempi tapahtuma lieneekin sitten Tampere kuplii maaliskuun lopussa. Sitä innolla odotellessa. Jospa tässä välissä saisin pari blogitekstiä julkaisukuntoon.

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Vuosi 2013 kirjoina

Onnistuin vuoden 2013 aikana lukemaan 62 kirjaa. Se on kaksi kirjaa enemmän kuin GoodReadsiin asettamani tavoite oli (GoodReadsin listauksestani tosin myös puuttuu kirjoista kaksi, sillä niitä ei palvelun tietokannasta löytynyt ja olin liian laiska itse lisätäkseni). Näin jälkiviisaana voisin sanoa, että vuodesta 2013 minulla on kirjallisuuden osalta yllättävänkin syvällistä sanottavaa.

Huhtikuussa sain päähäni listata kaikki elämäni aikana lukemani kirjat sarjakuvat ja kuvakirjat poislukien. Siinä vierähtikin tovi. Projektissa auttoi paljon ensiksikin se, että olen lukenut kohtalaisen paljon samojen kirjailijoiden teoksia (joiltain liki koko tuotannon), toiseksi se, että muistan vanhan kotikirjastoni hyllyjärjestyksen kutakuinkin ulkoa. En usko, että lista on vieläkään täydellinen, mutta nyt tähän mennessä luetuilla kirjoilla täydennettynä se on yhteensä 622 niteen mittainen. Jos siis oletetaan, että olen lukenut aktiivisesti suunnilleen 10-11-vuotiaasta, on vuodessa tullut luettua keskimäärin 56 kirjaa. Siinä voikin sitten ihmetellä mihin sitä on elämänsä käyttänyt.

Heinäkuussa pieni kirjallinen maailmani tärähti liitoksistaan. Heinäkuuhun saakka olin hurskaasti uskonut, että pyrkimyksessäni lukea vuosittain kaunokirjallisuutta mahdollisimman monelta kulttuurialueelta on automaattisesti paljon hyvää ja että tämä toiminta osoittaisi äärimmäistä kultturelliutta ja henkistä kypsyyttä. Heinäkuussa sitten luin Zinaida Lindénin Kirjeitä Japanista. Lindén on venäläissyntyinen suomenruotsalaiskirjailija, joka kirjoittaa ruotsiksi ja venäjäksi. Kirjeitä Japanista on kahden vanhan ystävyksen (toinen asuu Suomessa, toinen Japanissa) kirjeenvaihto - kirjeissä tuodaan esiin monta hyvää huomiota maailmasta, maailmankaikkeudesta ja kaikesta, mutta minut pysäytti tämä:

”Poliittiset ja kansalliset muurit sortuvat”, hän jatkaa. ”Arvot pyyhitään pois. Rajoja hävitetään, rajoja siirretään, rajoja ylitetään. Vain kirjallisuutta tarkastellaan edelleen kapeasta kansallisesta perspektiivistä. Yhteiskunnan koneiston kaikilla muilla aloilla uudelleen arviointi on edellytys ja itsestäänselvyys – mutta kun on kirjallisuudesta kyse, kansallispuvut kaivetaan esiin.”

Tämä sai minut miettimään, onko tapani jaotella kaunokirjallisuutta kirjailijan kotimaan mukaan ihan oikein. Vai onko tämä jako vienyt huomioni pois tärkeimmästä eli tarinasta ja teokse laadusta? Sen tiedostan kyllä, että pyrkimykseni on johdattanut minut sellaisten kirjojen äärelle, joiden laatu on ollut aika heikko. Toisaalta en ole koskaan lukenut yhtäkään kirjaa, jota en olisi halunnut lukea. Tämä lainaus myös paljasti kansallisen jaottelun problemaattisuuden. Ensiksikin sillä, että jakaa tai jättää jakamatta kirjallisia ansioita kansakuntien mukaan, voi loukata uskomattoman suurta osaa väestöstä. Toisaalla taas esiin nousee kysymyksiä kuten mille kulttuurialueelle esimerkiksi ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajakirjailijoiden tuotanto kuuluu? Miten lähestytään kirjallisuutta, jossa kirjailijan juuret ovat kahdessa kotimaassa, hän asuu kolmannessa ja kirjoittaa neljännestä? Nimenomaan tämän takia jätin tänä vuonna tästä katsauksesta kokonaan pois viimevuotisen kulttuurialuejaottelun. Suomalaisen kirjallisuuden osuuden kuitenkin laskin huvikseni, koska joukossa oli monia "kansalliskirjailijoita". Suomalaisten osuus olikin 35% kaikista luetuista.

En kuitenkaan edelleenkään ole todella valmis luopumaan tavoitteestani lukea vuosittain käännöskirjallisuutta muiltakin kieli- ja kulttuurialueilta kuin anglosaksiselta, englanninkielisen kirjallisuuden jättiläismäiseltä erämaalta. En vain ajattele asiaa enää niin paljon kuin tähän asti. Ainoa kirjallinen lupaukseni vuodelle 2014 on, että tänä vuonna luen vihdoin edes yhden eteläamerikkalaisen tiiliskiven. Vaikka siihen menisi kuukausi.

Elokuu oli taas äärimmäisen kummallisten päähänpistojen aikaa. Edes se, että olin töissä varmaan ainakin 25 päivänä koko kuukaudesta, ei suojannut minua idealta, että selvittäisin kaikkien vuoden aikana lukemieni kirjailijoiden horoskoopit. Miksikö? Koska se kuulosti hauskalta. Maailma on vienyt minulta todella monia sellaisia kivoja lokeroita kuten sukupuoli, ikä ja viimeisimpänä kansallisuus, joihin kirjailijoita tunkea, ja osoittanut, että jos kirjaa ei saa koskaan arvioida kansien perusteella, niin ei tosiaan myöskään kirjailijan perusteella. Mutta horoskoopit ovat aina olleet mielestäni parasta viihdettä sitten pyörän keksimisen, joten miksi en viihdyttäisi itseäni vähän lisää.

Ehdoton "voittaja" tässä mittelössä oli Rapu - horoskooppimerkki, jota edusti peräti 15% kirjailijoista. Yllätys sen sijaan oli Kalat, jonka edustus jäi vaivaiseen 4%:iin. Jos olette joskus sattuneet vilkaisemaan horoskooppien "sopivat ammatit"-kategoriaa, niin niissä kaikissa sekä Rapuja että Kaloja pidetään kirjallisuuden tuottajiksi sopivina. Huonoimmin tosin menestyivät Oinas ja Kaksonen, joista kumpikaan ei saanut yhtään kirjailijaa taakseen. Muut merkit sijoittuivatkin sitten melko tasaisesti Ravun ja Kalojen väliin. Kirjailijoista neljän (eli noin 11%:n) horoskooppi jäi tuntemattomaksi.

Syyskuussa luin yhden ainoan kirjan, mikä oli aiheuttaa suorastaan kansallisen hätätilan. Perustahti tähän saakka kun on ollut 3-4 teosta kuukausittain.

Tällainen oli siis minun kirjallinen vuoteni. Jotta postaukseni olisi täydellinen, esitän vielä lyhyen listan niistä kirjoista, joilla koen olleen vuonna 2013 eniten vaikutusta minuun. Perustelut jätän tällä kertaa kuitenkin pois.

Tove Jansson: Nukkekaappi

Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

Antal Szerb: Pendragonin legenda

Virginia Woolf: Elettyjä hetkiä

Emily Brontë: Humiseva harju

Chuck Palahniuk: Kirottu