Kandikuulumisia

Lukuvuoden 2014-2015 yksi suurprojekti on ollut kandidaatin tutkielman kirjoittaminen. Suurprojekti siksi, että vaikka kyseessä on vaivainen 20 sivun akateeminen paperinivaska, on sen ympärille kasattu uskomattoman paljon oheistoimintaa ja henkistä painetta. Tai jos ei ehkä yliopiston puolelta, niin ainakin omien tavoitteiden, toiveiden ja perfektionismin taholta.

Kämppis – ja muutama muu tuttu ja ystävä – työstävät kandiaan huomattavasti ulkopuolelta tulleeseen aikatauluun sidotummin kuin minä tai kukaan omassa pääaineessani. Muutamassa vaiheessa omaa projektia olen kadehtinut tätä työskentelytapaa ja ajatellut katkerana, miten paljon omastakin kandistani olisi jo valmiina, jos joku olisi antanut eri osioille deadlineja ja pakottamalla pakottanut minut kirjoittamaan. Mutta nyt olen todella tyytyväinen, ettei ole tarvinnut.

Viimeisen viikon aikana on tuntunut kuin olisi kypsynyt kandini suhteen: ensimmäistä kertaa koko prosessin aikana tuntuu, että minulla on ihan oikeasti visio siitä, mihin kaikkeen haluan työni kytkeä ja mikä kaikki on sellaista, mikä taustoittaa omaa tutkielmaani. Jos minut olisi pakotettu kirjoittamaan teoriaosioni syksyllä, olisin kirjoittanut siihen paljon sellaista mitä nyt katuisin. Olen jo nyt varsin erimielinen kuin se ihminen, joka kirjoitti tutkimussuunnitelmani. Syksyllä ajattelin vielä kovin putkiaivoisesti: olin keskittynyt yhteen tai kahteen asiaan hahmottamatta lainkaan kokonaiskuvaa, ja välillä meinasi ihan pää hajota, kun sopivia lähteitä ei tuntunut löytyvän ja homman punainen lanka oli hukassa. Mikään ei liittynyt mihinkään ja kaikki liittyi kaikkeen. Toisaalta ymmärrän tuota putkiaivoa. Se oli syksyllä henkisesti niin tiukilla, ettei sillä ollut voimavaroja muodostaa kokonaiskuvaa edes seuraavasta viikosta - miten se olisi muodostanut sen jostain huomattavasti abstraktimmasta ja monitulkintaisemmasta? Olen siis "armelias itselleni", kuten äärimmäisen raivostuttava positiivisuuspsykologinen ilmaisu kuuluu, ja nautin nyt vallitsevasta valaistumisen tunteesta.

Luojan kiitos minulla on aihe, josta oikeasti pidän ja joka minua kiinnostaa: sen ansiosta projekti ei missään vaiheessa ole ollut ihan totaalisesti jäissä, vaan viikottain ollaan nakutettu vähintään muutama rivi menemään. Koska elämässä on ollut paljon muutakin kuin kandi, ei kirjoittamiseen ole ennättänyt leipääntyäkään eikä passivoituminen ole aiheuttanut passivoitumista. Varsinkin aineiston läpikäynnistä ja analysoinnista olen nauttinut aivan äärettömästi: ihmisten sanastollinen rikkaus on ollut riemastuttavan laaja ja monipuolinen tarkasteltava, ja aineistosta on noussut esiin teemoja, joita tutkielmaa tekemään lähtiessä en olisi uskonut sieltä nousevan.

Kandi etenee siis omaa tahtiaan: tänään ja huomenna nakutellaan siihen taas muutama kappale lisää. Toivotaan, että pian olisi kasassa jo jotain, mitä ei enää haluaisi ollenkaan muokata ja muuttaa.

Mitäs nyt?

Joskus - karmean Karman lakeja noudattaen - käy niin, että ihmisen uskomattoman hyvä tuuri loppuu ja turvattu, pitkäikäinen kesätyöpaikka vetäistään alta säästöihin vedoten. Ei siinä pieni ihminen mitään voi: vaikka työnteko olisi kuinka prioriteettilistan kärjessä, ilmaiseksi ei töitä kuitenkaa huvita tehdä, kun vuokra, ruoka ja bensatkin pitäisi maksaa. No, se on sitten leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Vaan mistäs niitä pettymyksiä nyt sitten löytäisi? 

Mitäs nyt sitten tapahtuu?

1) Ihan höpönä työpaikkailmoitusten lukemista ja niihin vastaamista. Aarresaari on ykkönen. Unohtunut tekstilaji nimeltään työhakemus kaivetaan puolen vuoden naftaliinista ja omaa kielellistä lahjakkuutta testataan ja venytetään äärirajoille asti. Jos olen tarpeeksi sanasukkela, vakuutan kai työnantajan?

2) Pientä stressiä harjoitteluapurahoista. Voi viikonloppu, miksi amanuenssi on silloin vapaalla? Googlekaan ei auta, kun kaikki kapitalistiseen mammonaan liittyvä informaatio on vuodelta 2011 tai väärän laitoksen tuottamaa. Moraalista pohdintaa onko oikein, että yliopisto maksaa toiselle organisaatiolle tekemästäni työstä. Miten tämä homma nyt taas toimikaan? Mutta voi jehna miten mielenkiintoisia työtehtäviä olisi tarjolla. Ottaisikohan ne minut, jos tekisin töitä kuukauden opintotuella..?

3) Epärealistista haaveilua. Maailmanympärimatka? Andeille kiipeilemään? Japaniin apinasafarille? Vapaaehtoistyöhön Filippiineille? Työleirille Sambiaan?! Taivaanrannassa häämöttää kolme kuukautta tyhjää kalenteria - kaikki on mahdollista! Vaan hups vain, sinne ne säästöt sitten menikin. Ja hakuajatkin vapaaehtoistyöhön taitavat olla jo ummessa. Mutta lentolippuja saa onneksi vielä kesälläkin!

4) Realistista haaveilua. Pari viikkoa halvassa Keski-Euroopan maassa opiskellen jotain itseä kiinnostavaa, mikä vielä näyttäisi hyvältä cv:ssä? I like that idea! Onneksi kansainvälisten kesäyliopistojen tarjontaan voi tutustua helposti ja nopeasti. Paha vaan, että haaveet Keski-Euroopasta romuttuvat Viron ja Tanskan rökittäessä kurssitarjonnallaan muut maat 11-0. Mikäs siinä, halpahan se on Virokin ja tanskalaiset on kuulemma todella leppoisaa porukkaa. Alankomaissa hintataso sen sijaan karkaa niin hurjaksi, ettei ilmaiseen tottunut suomalaisopiskelija voi kuin tukehtua epäuskoonsa. Jospa sittenkin istuisin kotona ja opettelisin ohjelmoimaan kotikoneelta käsin..?

5) Pieniä askelia. Jos kukaan ei minulle halua maksaa tekemästäni työstä, niin tekeehän noita pari päivää talkoohengessä ilmaiseksikin. Mitkäs kaikki festarit ja tapahtumat tarvitsivat auttavia käsipareja? Hulluksihan sitä kotona maatessa tulee.

Maaliskuu olkoon optimismin kuukausi ja puhurimainen kevättuuli pitäköön kaikki ovet avoinna. Joutaa sitä kyynistymään toukokuussakin. Paitsi, että ei kyllä - silloinhan pitäisi valmistua ja siirtyä "liian vähän työkokemusta"-kategoriasta "ylikoulutettu"-kategoriaan. Hallelujah maailma, elämä voittaa!

Selaa edes tämä

Terkkuja työharjoittelusta kirjaston hyllyrivien välistä!
Kesken kiireisintä kandivuotta päädyin sivuaineopintojen ansiosta työharjoitteluun paikkaan, jossa käsieni kautta kulkee huiman paljon kirjallisuutta aloilta, joita en itse aktiivisesti seuraa.

Koska harjoittelijan vastuut ja velvollisuudet ovat rivityöntekijän vastaavia väljemmät, ehtii joskus jopa vilkaisemaan hyllyttämänsä kirjojen kansia. Ja voi jee, millaista silmäkarkkia siellä joskus on seassa. Joskus sitä jopa ehtii kaivaa kännykän esiin ja räpsiä kuvia potentiaalisista lukukirjoista. Ja joskus työpäivän jälkeen voi olla niin paljon aikaa, että ennättää jakaa blogissaan niitä kuvia. Eli tässäpä teille kokoelma kuvia kirjoista, jotka kannen perusteella olen viime viikkoina rankannut niin kiinnostavan oloisiksi, että voisin ne joskus lukea. Lukekaa edes te, kun minä en ennätä.

Runoutta pakkaspäivään

Pari viime päivää olen lukenut suomalaista runoutta: Otto Mannista, Katri Valaa ja Märta Tikkasta. Ennen perjantaita pitäisi kahlata läpi vielä Turkkaa ja Manneria. Sitten saa runous hetkeksi riittää.

Tähän mennessä Tikkasen proosallinen kertomusrunous on tuntunut helpoimmalta seurata, Mannisen runo runolta vaihtuva mitta ja usein sotilaallisen tarkassa mitassa pysymisestä seuraava sanojen sisällöttömyys vaikeimmalta.

Manninen (Säkeitä, 1905 ja Säkeitä II, 1910) on minulle arvoitus. Pitääkö lukea kieltä, tarinaa vai symboliikkaa - vai yrittää lukea sitä, mitä ei ole? Vai pitääkö vain hymistä ja nyökytellä joskus pakotetultakin tuntuville loppusoinnuille ja ihastella mitassa pysymistä? En tiedä minkä valitsisin, mutta se kieli. Voi, Mannisen kieli on niin kaunista.

Näen katseen, en näe pohjaa,
näen yöllisen välke-veen: 
tuli suurten tähtien ohjaa
yön loistohon lohtuiseen.
- Otto Manninen: Yölliset meret

Valastakaan (Kaukainen puutarha, 1925) en tiedä mitä ajatella. Miten paljon piilotettua symboliikkaa ja tulkinnanvaraisuutta runojen riveihin on kätketty? Miten paljon uskallan tulkita ja mikä on oikea tulkinta? Onko alkupään runojen intohimo luonteeltaan seksuaalista - vai lapsellista hurmosta keväästä? Mutta Valalta ovat mielestäni löytyneet kaikkein pysäyttävimmät kielikuvat. Ja näitä runoja luin ilolla.

Haapasienet nousevat maasta
hauraina ja naurettavan pieninä
muistuttaen kuolleen lapsen harmahtavia korvalehtiä. 
- Katri Vala: Sienet

Mäkien rinteillä helottaa puolukan, 
myöhäisen hedelmän
punainen valtimoveri. 
- Katri Vala: Kirkas syyspäivä

Tikkasen lähes romaanimuotoisessa teoksessa (Vuosisadan rakkaustarina, 1978) on eniten merkintöjä edellisten lukijoiden jäljiltä. Ei ole kauhean vaikea ymmärtää miksi. Tikkasen tekstiä on helppo seurata. Siihen on helppo samaistua. Se tulee hyvin kirjoitetun proosan tavoin iholle ja sanoo sanottavansa ilman korulauseita tai kärsimättä pakotetusta mittamuotista. Se on avointa.

minäkin syön suruuni
kestääkseni oman järkevyyteni
ja suuret tunteeni itstuvat eksyneinä vieressäni
kaikki tunteeni
ja minä
yöt yltänsä sohvassani
- Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina (s.148)

Kun maa keinuu
otan aivan pieniä askelia
miltei täysin
huomaamattomia
niin ehkä voin
pysyä tasapainossa
- Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina (s. 172)

Tällaisia tuntemuksia minulla joululomani viimeisinä päivinä. Tarttukaa tekin runoihin. Mutta ajan kanssa. Älkää näin hätiköiden kuin minä.

Arkiruokaa

Tämän blogitekstin aihe on niin kaukana blogini yleisestä teemasta, että heikompaa hirvittää. Facebookin puolella tuli kuitenkin suljetussa opistoyhteisössä juttua ruoanlaitosta. Moni kyseli helppoja ja nopeita ruokaohjeita, ja yllättäen huomasin niitä löytyvän omistakin nurkista pari kipaletta. Facebook ei pitkien tekstien kirjoitusalustana ole erityisen kaksinen eikä kirjoittaminen sinne tuntunut erityisen mukavalta vaihtoehdolta. Arkiruokareseptejä nyt kuitenkin haluttaa ihan hirveästi jakaa - tätä kautta niihin pääsevät kivasti käsiksi myös muut kuin yhteisön jäsenet.

Näillä resepteillä (puuron ohella) minä siis olen tämän syksyn taas pysynyt hengissä. Mukana on myös yksi serkkuni spesiaali (soijakanakastike), jota en ole itse laittanut kuin kerran, mutta joka on niin simppeli, että se on pakko jakaa. Ainesosamäärät ohjeissa ovat aika suuntaa antavia ja monien kohdalla kyse on enimmäkseen siitä, tykkääkö ruoanlaittaja mausteisemmasta vai neutraalimmasta ruoasta. Toivottavasti näistä on iloa jollekin!

Pestokanakastike

paketillinen kanasuikaleita
3-4 rkl punaista pestoa
1 prk ruokakermaa

Paista kanaa muutama minuutti, niin että kana on melko kypsää. Lisää pesto ja kerma. Hauduta kunnes kana on varmasti kypsää, mutta varo, ettei neste haihdu.

Soijakanakastike

paketillinen kanasuikaleita
2-4 rkl soijakastiketta
1 prk ruokakermaa

Paista kanat melko kypsiksi, lisää kerma ja soijakastike. Anna porista, kunnes kana varmasti kypsää. Tarjoile.

Kanaa, inkivääriä ja sipulia

paketillinen kanasuikaleita
10cm  tuoretta inkivääriä
1-2      sipulia
2rkl    osterikastiketta
2rkl    soijaa
1tl      sokeria
halutessa yksi tai kaksi valkosipulinkynttä hienonnettuna

Kuori ja pilko inkivääri ja sipulit. Kuullota hetki paistinpannulla ja kumoa kulhoon. Paista kananpalat kypsiksi, kaada joukkoon inkivääri, sipulit, osterikastike, soija ja sokeri. Lisää hieman vettä tarvittaessa. Sekoita ja anna porista hetki ennen tarjoilemista.

Tomaattinen tonnikalakastike

1 prk tonnikalaa
1 prk tomaattimurskaa
1-3 tl chiliä (oman maun mukaan)
1-1,5dl vettä
          Koskenlaskija-juustoa suurustamiseen
          basilikaa (tuoretta tai kuivattua) annoksen pinnalle oman maun mukaan

Kumoa tonnikala ja tomaattimurska paistinpannulle. Sekoita joukkoon chiliä oman maun mukaan ja lisää vettä niin, että saat kastikkeen. Suurusta parilla palalla Koskenlaskijaa. Nosta liedeltä vasta, kun olet varmistanut juuston sulaneen.

Inkivääripossu

paketillinen porsaanfileesuikaleita
2-3 rkl soijakastiketta
1 rkl omenaviinietikkaa
5 cm tuoretta inkivääriä
1tl sokeria tai hunajaa
 2   valkosipulinkynttä

Kuori ja hienonna inkivääri. Paista pannulla hetki inkivääriä ja sipulia, lisää joukkoon liha. Kypsennä hetki ja lisää sitten soija, omenaviinietikka ja sokeri tai hunaja. Paista kunnes liha on kypsää.

Suopursujen aikaan

Tämä blogiteksti syntyi etupäässä itsepäisyydestä saada koko bingorivi täyteen ennen kesän virallista loppumista (eli huomista). Pahoittelen siis pomppivuutta ja sekavuutta. Nyt ainakin voin kuitenkin todeta hyvällä omallatunnolla, että BINGO!

Ennätin tänä kesänä lukea peräti kaksi kotimaista kirjaa: Matti Hällin Suopursu kukkii ja Lassi Sinkkosen Solveigin laulun. En ollut ihan varma, kumpaan haluaisin syventyä pienen blogitekstin verran, joten laitoin silmät kiinni ja valitsin summanmutikassa. Päädyin Matti Hälliin. Mikä helpotus, siihen minulla sentään oli jonkinlainen side jo ennen teoksen lukemista - Solveigin laulusta en ollut koskaan kuullutkaan. Että joskus ihmisellä käykin tuuri.

Suopursu kukkii on romaani, johon viitataan useissa lähteissä Matti Hällin tuotannon "läpimurtona". Toisaalla sitä tituleerataan myös yhdeksi Suomen luetuimmaksi rakkausromaaniksi. Teos ilmestyi sotavuonna 1943 ja jatkosodan aikana sitä myytiin noin 50 000-80 000 kappaletta. Vuonna 1947 siitä ilmestyi samanniminen elokuva, joka kuitenkin sai melkoiset murskakritiikit.

Kaikella tällä ei minulle kuitenkaan ollut mitään väliä. Minä tunnistin nimen aitan pölyisten niteiden keskeltä vain Tuija Lehtisen Roskisprinssi-romaanin ansiosta. Siinä päähenkilö kirjoittaa novellin Suopursu kukkii joulukuussa. Arvelin jo teininä novellin nimen olevan satiirinen mukaelma jostain muinaisajan klassikosta, joten en kamalasti edes yllättynyt, kun bongasin aittaa kolutessani Suopursu kukkii-nimisen, repeilleen kirjalaitoksen, jonka haperoksi käynyt tekstuuri ja pitkään kylmässä ulkovarastossa säilytetyn esineen tuoksu mielestäni antoivat paljonkin lisää lukukokemukseen.

Sotaa Suopursu kukkii ei sivuakaan, vaikka Hälli kirjoitti sen rintamalla palvellessaan. Sen sijaan tarina sijoittuu 1930-luvulle, meren rannalla sijaitsevaan, idylliseen täysihoitolaan, jossa vieraat edustavat kaikki päähenkilö Martti Kaskea lukuun ottamatta ylimmäisistä ylintä, vaurasta yläluokkaa. Löytyy niin psykologi Rantala vaimoineen kuin teollisuuspohatta johtaja Silver. Kaikki on hyvin "kadonnutta maailmaa", hyvin yläluokkaista, hyvin amerikkalaista, hyvin karikatyyristä - niin kamalan 1930-lukua. Kuin lukisi elokuvaa. Psykologin psykologia on vanhaa ja freudilaista, teollisuusjohtaja polttelee sikareita, urheilee ja ajaa kalliilla autolla, merimies on karski, roteva ja lihaksikas, mutta viinaan menevänäkin reilu jätkä, jolla on tarinoita joka lähtöön. Naishahmot ovat kauniita ja viekoittelevia, mutta ennen kaikkea jokaisessa on jotain majesteettista, jopa komeaa (paitsi siinä yhdessä poikkeuksessa, mutta se kirjoittaakin runoja), ja luonteeltaan melkoisen omapäisiä ja itsenäisiä - ja kaikki tietävät mitä haluavat ja naimisissa olevat osaavat käsitellä miestään sen mukaan.

Monissa arvosteluissa Hällin kerrontaa on kuvattu "unenomaiseksi" ja "sirpaleiseksi". Ennen kaikkea Hälli on taitava vieraannuttamaan (mikä on tietysti oikein hyvä juttu, kun kirjoittaa eskapismia sotaa käyvälle lukijakunnalle), mutta minut Hälli vieraannutti jopa sille rajalle, että meinasin tipahtaa kelkasta kokonaan. Hälliä on kehuttu myös taitavaksi ihmiskuvaajaksi, eikä minulla, vaikka ensin niin luulin, ole tähän vastaan sanomista. Vaikka karikatyyrisiä, kaikki hahmot ovat myös syviä. Jokaisella on oma pinta- ja syvätasonsa, joista ensimmäinen paljastetaan maalailevalla henkilökuvauksella, toinen vuoropuhelun keinoin. Jokaisella hahmotyypillä on myös vastavoimansa. On rikas ja köyhä, johtaja ja alainen, kylmä ja lämmin, moraaliton ja pyhimys. Joskus nämä parit tapaavat toisensa samassa hahmossa, kun syvätaso paljastuukin toiseksi kuin se, joka pintatasoon heijastuu. Ainoa vastinpari, joka ehkä puuttuu on kaunis ja ruma - kaikista henkilöistä löytyy ulkonäöllisesti samoja piirteitä. Vuoropuhelut sisältävät paljon syvällisyyksiä maailmasta, elämästä ja ihmistyypeistä - jopa niin paljon, että välillä lukijaa turhauttaa. Vaikka sisältääkin paljon hyviä elementtejä - mystiikkaa, syvällisyyttä, arkisuutta, unta, valvetta, houretta, rakkautta, himoa, kaipuuta, vierautta - on Suopursu kukkii myös välillä liiankin sentimentaalinen. Mikäli sen haluaa lukea, on oltava juuri ratkaisevan oikeassa mielentilassa. Ja kenties oikeassa iässäkin.

Rantala on tuijottanut liian kauan omaan itseensä, hän on muuttanut jokaisen värähdyksen itsessään tieteeksi. Ihmiset, jotka tekevät tunteistaan rahaa, jotka piiskaavat itsensä innoitukseen kerta kerran perään ja kirjoittavat sydänverellään, ovat kurjassa asemassa. Mutta Rantalan laita on vielä pahempi. Hän ei ole jättänyt hitustakaan tilaa mystiikalle. Hän haluaa olla robotti ja nähdä ihmiset sellaisina ja hänen maailmansa ihmiset ovat stä - ainakin likipitäen.
- Matti Hälli: Suopursu kukkii

Prada, paholaisen päämäärä

Eräänä päivänä työtoverini Taneli innostui kertomaan minulle matkalukemisistaan. Muistaakseni puhe meni jotakuinkin näin:
"Siis sun pitää lukee se! Se on ihan absurdi! Sä tykkäisit siitä varmasti, kun sä oot lukenut nyt niin paljon sellaisia ei-niin-kiinnostavia kirjoja. Siinä on vahvoja naishahmoja eikä lopu silleen kliseisesti, että päähenkilö saa unelmiensa miehen. Ja Miranda Priestlyn hahmo on ihan huikee! Mä tuon sen sulle huomiseksi".

Kyseessä oli takavuosien myyntihitti, Lauren Weisbergerin romaani Paholainen pukeutuu Pradaan - kirja, josta vuonna 2006 tehdyn elokuvasovituksenkin olen onnistunut kaikki nämä vuodet missaamaan. Tai taktisesti välttämään. Tai hienovaraisesti ohittamaan. Mutta enää sen välttely ei onnistunut - teoksen pokkariversio kun toimitettiin minulle aikataulussaan heti seuraavana päivänä työpisteelleni. Ei siinä auttanut kuin lopettaa edellinen kirja ja aloittaa tämä.

Suhtauduin romaaniin Tanelin innostuneesta palopuheesta huolimatta vähän kyynisesti ja varauksella. Ensimmäiset sata sivua vietin tunnelmissa, jotka voisi tiivistää lauseeseen: "Uh, kun on amerikkalaista chick litiä". Valitin aiheesta kirjavinkkarilleni, joka loi minuun hyvin, hyvin pitkän katseen ja totesi: "Niin no... Toihan käytännössä alotti koko genren". Niin... Mitenkäs pääsikin unohtumaan. Seuraavat viisikymmentä sivua suhtauduin teokseen kuin tekisin kirjallisuusarkeologista tutkimusta: olin saapunut paljon puhutun (ja kohtalaisen paljon itsekin lukemani, krhm), kiistellyn chick lit-kirjallisuusgenren perustuksien äärelle. Minun tulisi osoittaa jonkinlaista kunnioitusta tätä savijalkaan muurattua, hehkutettua ja ylistettyä myyntihittiä kohtaan. Jotainhan siinä oli oltava, ei se muuten olisi myynyt niin paljon. Päätin puskea sisulla loppuun asti ja...
Sitten jotain tapahtui.
Pieni lamppu syttyi yhteen aivokurkiaiseni ahtaista, sysipimeistä vinttikomeroista, nosti niskavillat pystyyn ja suorastaan korvia repivä ajatus halkaisi tajuntani:
"Täähän on tarina YSTÄVYYDESTÄ.".

Eihän se ystävyys nyt oikeasti ole se juttu Paholainen pukeutuu Pradaan-teoksen monikerroksisessa juonikuviossa. Eikä ainakaan se juttu, millä teos on tullut kuuluisaksi. Tiivistettynä Paholainen pukeutuu Pradaan on kertomus nuoresta, yliopistosta vastikään valmistuneesta Andreasta, jonka unelma on tulla jonain päivänä The New Yorkerin toimittajaksi, huippujournalistiksi, mutta joka päätyykin töihin Runway-nimiseen muotilehteen. Eikä edes toimittajaksi. Andrea saa paikan lehden päätoimittajan Miranda Priestlyn henkilökohtaisena nuorempana assistenttina. Hommalla ei ole mitään tekemistä kirjoittamisen tai edes toimittamisen kanssa - se on minuuttiaikataulutettu orja-emäntä-suhde, jossa assistenttien on käytännössä oltava Priestlyn tavoitettavissa 24/7. Omaa aikaa ei jää, ja pian Andrea huomaakin laiminlyövänsä elämänsä tärkeimpiä ihmissuhteita. Kaiken töissä kestetyn kidutuksen jälkeen luvassa on kuitenkin palkinto: jos Andrea hoitaa vuoden pestinsä kunnialla, voi hän päästä Priestlyn suhteiden avulla käytännössä mihin tahansa amerikkalaisjulkaisuun töihin. Ensin vain on kestettävä se vuosi. Pääsääntöisesti kiinnostusta Paholainen pukeutuu Pradaan herätti aikanaan muun muassa siksi, että kirjoittaja Weisenberger on aikanaan itse toiminut Voguen päätoimittajan Anna Wintourin assistenttina. Esikoisteos on jo muutenkin melkoisen omaelämänkerrallinen, joten se, missä määrin Miranda Priestlyn lähes sadistinen hahmo pohjautuu Wintouriin, on kutkuttanut yhden jos toisenkin lukijan utelisuutta.

Minua ei kuitenkaan suuremmin kiinnostanut Wintourin ja Priestlyn suhde toisiinsa. Eikä sen kummemmin kuvaukset siitä, miten kieroon kasvanut ja vääristynyt kupla muotimaailma oikeasti on (vaikka sekin tehtiin kyllä selväksi melkein joka sivulla). Minua alkoi yhtäkkiä kiinnostaa tavattomasti Andrean ja tämän lapsuudesta asti elämässä mukana olleen parhaan ystävän Lilyn tarina.
Mietin tosin edelleen, oliko oivallukseni tästä hienosta ihmissuhteesta ihan omani vai oliko se jo yksi niistä argumenteista, joilla Taneli houkutteli minua lukemaan tämän kirjan.

Olin kuitenkin ihan myyty. Andrean ja Lilyn ystävyys on siitä huikea, että siinä on jotain todella, todella todellista. Jokapäiväistä. Arkista. Se muistuttaa jossain määrin läheistä sisarussuhdetta, mutta sitä tasapainottaa hienosti Andrean ja Andrean siskon suhde, joka ei aivan saavuta samaa syvyyttä kuin Andrean ja Lilyn ystävyys. Ja kaikesta tästä arkipäiväsyydestä huolimatta nimenomaan tästä ystävyyssuhteesta muodostuu koko tarinan suurin juonikoukku.

Yksinkertaistettuna siis olin ihan puulla päähän lyöty, kun tajusin, että chick lit-genren kivijalasta löytyy teos, jonka keskeisimmät teemat ovat ura, ystävyys ja perhe, ja joka ei pääty hääkirkkoon ja "prinsessa prinssinsä lopulta saa"-tyyppiseen ratkaisuun. Oloni on edelleen typertynyt. Miten kirjallisuuden genre, jolla on näin vahva, monipuolinen ja kestävä pohja on voinut arkiajattelussa luisua pelkäksi aviomiehenmetsästykseksi, jonka pääosassa on aina naiivi, kömpelö ja hömelö 20-30-vuotias nainen, joka ei osaa tehdä muuta kuin vinguttaa luottokorttia? Keneltä, miksi ja milloin menivät sekaisin käsitteet chick lit ja harlekiinikirjallisuus?

Itse Paholainen pukeutuu Pradaan-lukukokemuksesta minun on rehellisyyden nimissä sanottava, etten saanut teoksesta mitään huikeita elämänohjeita tai eksistentiaalisia oivalluksia. Sain kuitenkin kivan, herättelevän ja opettavaisenkin tarinan - ja muistutuksen siitä, että joskus elämässä pitää osata päättää mikä ihan oikeasti on tärkeää.