Huhtikuussa sain päähäni listata kaikki elämäni aikana lukemani kirjat sarjakuvat ja kuvakirjat poislukien. Siinä vierähtikin tovi. Projektissa auttoi paljon ensiksikin se, että olen lukenut kohtalaisen paljon samojen kirjailijoiden teoksia (joiltain liki koko tuotannon), toiseksi se, että muistan vanhan kotikirjastoni hyllyjärjestyksen kutakuinkin ulkoa. En usko, että lista on vieläkään täydellinen, mutta nyt tähän mennessä luetuilla kirjoilla täydennettynä se on yhteensä 622 niteen mittainen. Jos siis oletetaan, että olen lukenut aktiivisesti suunnilleen 10-11-vuotiaasta, on vuodessa tullut luettua keskimäärin 56 kirjaa. Siinä voikin sitten ihmetellä mihin sitä on elämänsä käyttänyt.
Heinäkuussa pieni kirjallinen maailmani tärähti liitoksistaan. Heinäkuuhun saakka olin hurskaasti uskonut, että pyrkimyksessäni lukea vuosittain kaunokirjallisuutta mahdollisimman monelta kulttuurialueelta on automaattisesti paljon hyvää ja että tämä toiminta osoittaisi äärimmäistä kultturelliutta ja henkistä kypsyyttä. Heinäkuussa sitten luin Zinaida Lindénin Kirjeitä Japanista. Lindén on venäläissyntyinen suomenruotsalaiskirjailija, joka kirjoittaa ruotsiksi ja venäjäksi. Kirjeitä Japanista on kahden vanhan ystävyksen (toinen asuu Suomessa, toinen Japanissa) kirjeenvaihto - kirjeissä tuodaan esiin monta hyvää huomiota maailmasta, maailmankaikkeudesta ja kaikesta, mutta minut pysäytti tämä:
”Poliittiset ja kansalliset muurit sortuvat”, hän jatkaa. ”Arvot pyyhitään pois. Rajoja hävitetään, rajoja siirretään, rajoja ylitetään. Vain kirjallisuutta tarkastellaan edelleen kapeasta kansallisesta perspektiivistä. Yhteiskunnan koneiston kaikilla muilla aloilla uudelleen arviointi on edellytys ja itsestäänselvyys – mutta kun on kirjallisuudesta kyse, kansallispuvut kaivetaan esiin.”
Tämä sai minut miettimään, onko tapani jaotella kaunokirjallisuutta kirjailijan kotimaan mukaan ihan oikein. Vai onko tämä jako vienyt huomioni pois tärkeimmästä eli tarinasta ja teokse laadusta? Sen tiedostan kyllä, että pyrkimykseni on johdattanut minut sellaisten kirjojen äärelle, joiden laatu on ollut aika heikko. Toisaalta en ole koskaan lukenut yhtäkään kirjaa, jota en olisi halunnut lukea. Tämä lainaus myös paljasti kansallisen jaottelun problemaattisuuden. Ensiksikin sillä, että jakaa tai jättää jakamatta kirjallisia ansioita kansakuntien mukaan, voi loukata uskomattoman suurta osaa väestöstä. Toisaalla taas esiin nousee kysymyksiä kuten mille kulttuurialueelle esimerkiksi ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajakirjailijoiden tuotanto kuuluu? Miten lähestytään kirjallisuutta, jossa kirjailijan juuret ovat kahdessa kotimaassa, hän asuu kolmannessa ja kirjoittaa neljännestä? Nimenomaan tämän takia jätin tänä vuonna tästä katsauksesta kokonaan pois viimevuotisen kulttuurialuejaottelun. Suomalaisen kirjallisuuden osuuden kuitenkin laskin huvikseni, koska joukossa oli monia "kansalliskirjailijoita". Suomalaisten osuus olikin 35% kaikista luetuista.
En kuitenkaan edelleenkään ole todella valmis luopumaan tavoitteestani lukea vuosittain käännöskirjallisuutta muiltakin kieli- ja kulttuurialueilta kuin anglosaksiselta, englanninkielisen kirjallisuuden jättiläismäiseltä erämaalta. En vain ajattele asiaa enää niin paljon kuin tähän asti. Ainoa kirjallinen lupaukseni vuodelle 2014 on, että tänä vuonna luen vihdoin edes yhden eteläamerikkalaisen tiiliskiven. Vaikka siihen menisi kuukausi.
Elokuu oli taas äärimmäisen kummallisten päähänpistojen aikaa. Edes se, että olin töissä varmaan ainakin 25 päivänä koko kuukaudesta, ei suojannut minua idealta, että selvittäisin kaikkien vuoden aikana lukemieni kirjailijoiden horoskoopit. Miksikö? Koska se kuulosti hauskalta. Maailma on vienyt minulta todella monia sellaisia kivoja lokeroita kuten sukupuoli, ikä ja viimeisimpänä kansallisuus, joihin kirjailijoita tunkea, ja osoittanut, että jos kirjaa ei saa koskaan arvioida kansien perusteella, niin ei tosiaan myöskään kirjailijan perusteella. Mutta horoskoopit ovat aina olleet mielestäni parasta viihdettä sitten pyörän keksimisen, joten miksi en viihdyttäisi itseäni vähän lisää.
Ehdoton "voittaja" tässä mittelössä oli Rapu - horoskooppimerkki, jota edusti peräti 15% kirjailijoista. Yllätys sen sijaan oli Kalat, jonka edustus jäi vaivaiseen 4%:iin. Jos olette joskus sattuneet vilkaisemaan horoskooppien "sopivat ammatit"-kategoriaa, niin niissä kaikissa sekä Rapuja että Kaloja pidetään kirjallisuuden tuottajiksi sopivina. Huonoimmin tosin menestyivät Oinas ja Kaksonen, joista kumpikaan ei saanut yhtään kirjailijaa taakseen. Muut merkit sijoittuivatkin sitten melko tasaisesti Ravun ja Kalojen väliin. Kirjailijoista neljän (eli noin 11%:n) horoskooppi jäi tuntemattomaksi.
Syyskuussa luin yhden ainoan kirjan, mikä oli aiheuttaa suorastaan kansallisen hätätilan. Perustahti tähän saakka kun on ollut 3-4 teosta kuukausittain.
Tällainen oli siis minun kirjallinen vuoteni. Jotta postaukseni olisi täydellinen, esitän vielä lyhyen listan niistä kirjoista, joilla koen olleen vuonna 2013 eniten vaikutusta minuun. Perustelut jätän tällä kertaa kuitenkin pois.
Tove Jansson: Nukkekaappi
Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema
Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina
Antal Szerb: Pendragonin legenda
Virginia Woolf: Elettyjä hetkiä
Emily Brontë: Humiseva harju
Chuck Palahniuk: Kirottu
Chuck Palahniuk: Kirottu
