Arkiruokaa

Tämän blogitekstin aihe on niin kaukana blogini yleisestä teemasta, että heikompaa hirvittää. Facebookin puolella tuli kuitenkin suljetussa opistoyhteisössä juttua ruoanlaitosta. Moni kyseli helppoja ja nopeita ruokaohjeita, ja yllättäen huomasin niitä löytyvän omistakin nurkista pari kipaletta. Facebook ei pitkien tekstien kirjoitusalustana ole erityisen kaksinen eikä kirjoittaminen sinne tuntunut erityisen mukavalta vaihtoehdolta. Arkiruokareseptejä nyt kuitenkin haluttaa ihan hirveästi jakaa - tätä kautta niihin pääsevät kivasti käsiksi myös muut kuin yhteisön jäsenet.

Näillä resepteillä (puuron ohella) minä siis olen tämän syksyn taas pysynyt hengissä. Mukana on myös yksi serkkuni spesiaali (soijakanakastike), jota en ole itse laittanut kuin kerran, mutta joka on niin simppeli, että se on pakko jakaa. Ainesosamäärät ohjeissa ovat aika suuntaa antavia ja monien kohdalla kyse on enimmäkseen siitä, tykkääkö ruoanlaittaja mausteisemmasta vai neutraalimmasta ruoasta. Toivottavasti näistä on iloa jollekin!

Pestokanakastike

paketillinen kanasuikaleita
3-4 rkl punaista pestoa
1 prk ruokakermaa

Paista kanaa muutama minuutti, niin että kana on melko kypsää. Lisää pesto ja kerma. Hauduta kunnes kana on varmasti kypsää, mutta varo, ettei neste haihdu.

Soijakanakastike

paketillinen kanasuikaleita
2-4 rkl soijakastiketta
1 prk ruokakermaa

Paista kanat melko kypsiksi, lisää kerma ja soijakastike. Anna porista, kunnes kana varmasti kypsää. Tarjoile.

Kanaa, inkivääriä ja sipulia

paketillinen kanasuikaleita
10cm  tuoretta inkivääriä
1-2      sipulia
2rkl    osterikastiketta
2rkl    soijaa
1tl      sokeria
halutessa yksi tai kaksi valkosipulinkynttä hienonnettuna

Kuori ja pilko inkivääri ja sipulit. Kuullota hetki paistinpannulla ja kumoa kulhoon. Paista kananpalat kypsiksi, kaada joukkoon inkivääri, sipulit, osterikastike, soija ja sokeri. Lisää hieman vettä tarvittaessa. Sekoita ja anna porista hetki ennen tarjoilemista.

Tomaattinen tonnikalakastike

1 prk tonnikalaa
1 prk tomaattimurskaa
1-3 tl chiliä (oman maun mukaan)
1-1,5dl vettä
          Koskenlaskija-juustoa suurustamiseen
          basilikaa (tuoretta tai kuivattua) annoksen pinnalle oman maun mukaan

Kumoa tonnikala ja tomaattimurska paistinpannulle. Sekoita joukkoon chiliä oman maun mukaan ja lisää vettä niin, että saat kastikkeen. Suurusta parilla palalla Koskenlaskijaa. Nosta liedeltä vasta, kun olet varmistanut juuston sulaneen.

Inkivääripossu

paketillinen porsaanfileesuikaleita
2-3 rkl soijakastiketta
1 rkl omenaviinietikkaa
5 cm tuoretta inkivääriä
1tl sokeria tai hunajaa
 2   valkosipulinkynttä

Kuori ja hienonna inkivääri. Paista pannulla hetki inkivääriä ja sipulia, lisää joukkoon liha. Kypsennä hetki ja lisää sitten soija, omenaviinietikka ja sokeri tai hunaja. Paista kunnes liha on kypsää.

Suopursujen aikaan

Tämä blogiteksti syntyi etupäässä itsepäisyydestä saada koko bingorivi täyteen ennen kesän virallista loppumista (eli huomista). Pahoittelen siis pomppivuutta ja sekavuutta. Nyt ainakin voin kuitenkin todeta hyvällä omallatunnolla, että BINGO!

Ennätin tänä kesänä lukea peräti kaksi kotimaista kirjaa: Matti Hällin Suopursu kukkii ja Lassi Sinkkosen Solveigin laulun. En ollut ihan varma, kumpaan haluaisin syventyä pienen blogitekstin verran, joten laitoin silmät kiinni ja valitsin summanmutikassa. Päädyin Matti Hälliin. Mikä helpotus, siihen minulla sentään oli jonkinlainen side jo ennen teoksen lukemista - Solveigin laulusta en ollut koskaan kuullutkaan. Että joskus ihmisellä käykin tuuri.

Suopursu kukkii on romaani, johon viitataan useissa lähteissä Matti Hällin tuotannon "läpimurtona". Toisaalla sitä tituleerataan myös yhdeksi Suomen luetuimmaksi rakkausromaaniksi. Teos ilmestyi sotavuonna 1943 ja jatkosodan aikana sitä myytiin noin 50 000-80 000 kappaletta. Vuonna 1947 siitä ilmestyi samanniminen elokuva, joka kuitenkin sai melkoiset murskakritiikit.

Kaikella tällä ei minulle kuitenkaan ollut mitään väliä. Minä tunnistin nimen aitan pölyisten niteiden keskeltä vain Tuija Lehtisen Roskisprinssi-romaanin ansiosta. Siinä päähenkilö kirjoittaa novellin Suopursu kukkii joulukuussa. Arvelin jo teininä novellin nimen olevan satiirinen mukaelma jostain muinaisajan klassikosta, joten en kamalasti edes yllättynyt, kun bongasin aittaa kolutessani Suopursu kukkii-nimisen, repeilleen kirjalaitoksen, jonka haperoksi käynyt tekstuuri ja pitkään kylmässä ulkovarastossa säilytetyn esineen tuoksu mielestäni antoivat paljonkin lisää lukukokemukseen.

Sotaa Suopursu kukkii ei sivuakaan, vaikka Hälli kirjoitti sen rintamalla palvellessaan. Sen sijaan tarina sijoittuu 1930-luvulle, meren rannalla sijaitsevaan, idylliseen täysihoitolaan, jossa vieraat edustavat kaikki päähenkilö Martti Kaskea lukuun ottamatta ylimmäisistä ylintä, vaurasta yläluokkaa. Löytyy niin psykologi Rantala vaimoineen kuin teollisuuspohatta johtaja Silver. Kaikki on hyvin "kadonnutta maailmaa", hyvin yläluokkaista, hyvin amerikkalaista, hyvin karikatyyristä - niin kamalan 1930-lukua. Kuin lukisi elokuvaa. Psykologin psykologia on vanhaa ja freudilaista, teollisuusjohtaja polttelee sikareita, urheilee ja ajaa kalliilla autolla, merimies on karski, roteva ja lihaksikas, mutta viinaan menevänäkin reilu jätkä, jolla on tarinoita joka lähtöön. Naishahmot ovat kauniita ja viekoittelevia, mutta ennen kaikkea jokaisessa on jotain majesteettista, jopa komeaa (paitsi siinä yhdessä poikkeuksessa, mutta se kirjoittaakin runoja), ja luonteeltaan melkoisen omapäisiä ja itsenäisiä - ja kaikki tietävät mitä haluavat ja naimisissa olevat osaavat käsitellä miestään sen mukaan.

Monissa arvosteluissa Hällin kerrontaa on kuvattu "unenomaiseksi" ja "sirpaleiseksi". Ennen kaikkea Hälli on taitava vieraannuttamaan (mikä on tietysti oikein hyvä juttu, kun kirjoittaa eskapismia sotaa käyvälle lukijakunnalle), mutta minut Hälli vieraannutti jopa sille rajalle, että meinasin tipahtaa kelkasta kokonaan. Hälliä on kehuttu myös taitavaksi ihmiskuvaajaksi, eikä minulla, vaikka ensin niin luulin, ole tähän vastaan sanomista. Vaikka karikatyyrisiä, kaikki hahmot ovat myös syviä. Jokaisella on oma pinta- ja syvätasonsa, joista ensimmäinen paljastetaan maalailevalla henkilökuvauksella, toinen vuoropuhelun keinoin. Jokaisella hahmotyypillä on myös vastavoimansa. On rikas ja köyhä, johtaja ja alainen, kylmä ja lämmin, moraaliton ja pyhimys. Joskus nämä parit tapaavat toisensa samassa hahmossa, kun syvätaso paljastuukin toiseksi kuin se, joka pintatasoon heijastuu. Ainoa vastinpari, joka ehkä puuttuu on kaunis ja ruma - kaikista henkilöistä löytyy ulkonäöllisesti samoja piirteitä. Vuoropuhelut sisältävät paljon syvällisyyksiä maailmasta, elämästä ja ihmistyypeistä - jopa niin paljon, että välillä lukijaa turhauttaa. Vaikka sisältääkin paljon hyviä elementtejä - mystiikkaa, syvällisyyttä, arkisuutta, unta, valvetta, houretta, rakkautta, himoa, kaipuuta, vierautta - on Suopursu kukkii myös välillä liiankin sentimentaalinen. Mikäli sen haluaa lukea, on oltava juuri ratkaisevan oikeassa mielentilassa. Ja kenties oikeassa iässäkin.

Rantala on tuijottanut liian kauan omaan itseensä, hän on muuttanut jokaisen värähdyksen itsessään tieteeksi. Ihmiset, jotka tekevät tunteistaan rahaa, jotka piiskaavat itsensä innoitukseen kerta kerran perään ja kirjoittavat sydänverellään, ovat kurjassa asemassa. Mutta Rantalan laita on vielä pahempi. Hän ei ole jättänyt hitustakaan tilaa mystiikalle. Hän haluaa olla robotti ja nähdä ihmiset sellaisina ja hänen maailmansa ihmiset ovat stä - ainakin likipitäen.
- Matti Hälli: Suopursu kukkii

Prada, paholaisen päämäärä

Eräänä päivänä työtoverini Taneli innostui kertomaan minulle matkalukemisistaan. Muistaakseni puhe meni jotakuinkin näin:
"Siis sun pitää lukee se! Se on ihan absurdi! Sä tykkäisit siitä varmasti, kun sä oot lukenut nyt niin paljon sellaisia ei-niin-kiinnostavia kirjoja. Siinä on vahvoja naishahmoja eikä lopu silleen kliseisesti, että päähenkilö saa unelmiensa miehen. Ja Miranda Priestlyn hahmo on ihan huikee! Mä tuon sen sulle huomiseksi".

Kyseessä oli takavuosien myyntihitti, Lauren Weisbergerin romaani Paholainen pukeutuu Pradaan - kirja, josta vuonna 2006 tehdyn elokuvasovituksenkin olen onnistunut kaikki nämä vuodet missaamaan. Tai taktisesti välttämään. Tai hienovaraisesti ohittamaan. Mutta enää sen välttely ei onnistunut - teoksen pokkariversio kun toimitettiin minulle aikataulussaan heti seuraavana päivänä työpisteelleni. Ei siinä auttanut kuin lopettaa edellinen kirja ja aloittaa tämä.

Suhtauduin romaaniin Tanelin innostuneesta palopuheesta huolimatta vähän kyynisesti ja varauksella. Ensimmäiset sata sivua vietin tunnelmissa, jotka voisi tiivistää lauseeseen: "Uh, kun on amerikkalaista chick litiä". Valitin aiheesta kirjavinkkarilleni, joka loi minuun hyvin, hyvin pitkän katseen ja totesi: "Niin no... Toihan käytännössä alotti koko genren". Niin... Mitenkäs pääsikin unohtumaan. Seuraavat viisikymmentä sivua suhtauduin teokseen kuin tekisin kirjallisuusarkeologista tutkimusta: olin saapunut paljon puhutun (ja kohtalaisen paljon itsekin lukemani, krhm), kiistellyn chick lit-kirjallisuusgenren perustuksien äärelle. Minun tulisi osoittaa jonkinlaista kunnioitusta tätä savijalkaan muurattua, hehkutettua ja ylistettyä myyntihittiä kohtaan. Jotainhan siinä oli oltava, ei se muuten olisi myynyt niin paljon. Päätin puskea sisulla loppuun asti ja...
Sitten jotain tapahtui.
Pieni lamppu syttyi yhteen aivokurkiaiseni ahtaista, sysipimeistä vinttikomeroista, nosti niskavillat pystyyn ja suorastaan korvia repivä ajatus halkaisi tajuntani:
"Täähän on tarina YSTÄVYYDESTÄ.".

Eihän se ystävyys nyt oikeasti ole se juttu Paholainen pukeutuu Pradaan-teoksen monikerroksisessa juonikuviossa. Eikä ainakaan se juttu, millä teos on tullut kuuluisaksi. Tiivistettynä Paholainen pukeutuu Pradaan on kertomus nuoresta, yliopistosta vastikään valmistuneesta Andreasta, jonka unelma on tulla jonain päivänä The New Yorkerin toimittajaksi, huippujournalistiksi, mutta joka päätyykin töihin Runway-nimiseen muotilehteen. Eikä edes toimittajaksi. Andrea saa paikan lehden päätoimittajan Miranda Priestlyn henkilökohtaisena nuorempana assistenttina. Hommalla ei ole mitään tekemistä kirjoittamisen tai edes toimittamisen kanssa - se on minuuttiaikataulutettu orja-emäntä-suhde, jossa assistenttien on käytännössä oltava Priestlyn tavoitettavissa 24/7. Omaa aikaa ei jää, ja pian Andrea huomaakin laiminlyövänsä elämänsä tärkeimpiä ihmissuhteita. Kaiken töissä kestetyn kidutuksen jälkeen luvassa on kuitenkin palkinto: jos Andrea hoitaa vuoden pestinsä kunnialla, voi hän päästä Priestlyn suhteiden avulla käytännössä mihin tahansa amerikkalaisjulkaisuun töihin. Ensin vain on kestettävä se vuosi. Pääsääntöisesti kiinnostusta Paholainen pukeutuu Pradaan herätti aikanaan muun muassa siksi, että kirjoittaja Weisenberger on aikanaan itse toiminut Voguen päätoimittajan Anna Wintourin assistenttina. Esikoisteos on jo muutenkin melkoisen omaelämänkerrallinen, joten se, missä määrin Miranda Priestlyn lähes sadistinen hahmo pohjautuu Wintouriin, on kutkuttanut yhden jos toisenkin lukijan utelisuutta.

Minua ei kuitenkaan suuremmin kiinnostanut Wintourin ja Priestlyn suhde toisiinsa. Eikä sen kummemmin kuvaukset siitä, miten kieroon kasvanut ja vääristynyt kupla muotimaailma oikeasti on (vaikka sekin tehtiin kyllä selväksi melkein joka sivulla). Minua alkoi yhtäkkiä kiinnostaa tavattomasti Andrean ja tämän lapsuudesta asti elämässä mukana olleen parhaan ystävän Lilyn tarina.
Mietin tosin edelleen, oliko oivallukseni tästä hienosta ihmissuhteesta ihan omani vai oliko se jo yksi niistä argumenteista, joilla Taneli houkutteli minua lukemaan tämän kirjan.

Olin kuitenkin ihan myyty. Andrean ja Lilyn ystävyys on siitä huikea, että siinä on jotain todella, todella todellista. Jokapäiväistä. Arkista. Se muistuttaa jossain määrin läheistä sisarussuhdetta, mutta sitä tasapainottaa hienosti Andrean ja Andrean siskon suhde, joka ei aivan saavuta samaa syvyyttä kuin Andrean ja Lilyn ystävyys. Ja kaikesta tästä arkipäiväsyydestä huolimatta nimenomaan tästä ystävyyssuhteesta muodostuu koko tarinan suurin juonikoukku.

Yksinkertaistettuna siis olin ihan puulla päähän lyöty, kun tajusin, että chick lit-genren kivijalasta löytyy teos, jonka keskeisimmät teemat ovat ura, ystävyys ja perhe, ja joka ei pääty hääkirkkoon ja "prinsessa prinssinsä lopulta saa"-tyyppiseen ratkaisuun. Oloni on edelleen typertynyt. Miten kirjallisuuden genre, jolla on näin vahva, monipuolinen ja kestävä pohja on voinut arkiajattelussa luisua pelkäksi aviomiehenmetsästykseksi, jonka pääosassa on aina naiivi, kömpelö ja hömelö 20-30-vuotias nainen, joka ei osaa tehdä muuta kuin vinguttaa luottokorttia? Keneltä, miksi ja milloin menivät sekaisin käsitteet chick lit ja harlekiinikirjallisuus?

Itse Paholainen pukeutuu Pradaan-lukukokemuksesta minun on rehellisyyden nimissä sanottava, etten saanut teoksesta mitään huikeita elämänohjeita tai eksistentiaalisia oivalluksia. Sain kuitenkin kivan, herättelevän ja opettavaisenkin tarinan - ja muistutuksen siitä, että joskus elämässä pitää osata päättää mikä ihan oikeasti on tärkeää.

Kirjahulluus

Kahden massiivisen tiiliskiviromaanin väliin pusertuneena kirjaston ylimmällä hyllyrivillä pieni, korkeudeltaan vajaat viisitoista senttinen, nostalgisen murretunpunainen, kultakoristeltu kirja, jonka sivukyljessä lukee Gustave Flaubert Bibliomania. Takakansi lupaa 15-vuotiaan Flaubertin (Rouva Bovary, Sydämen oppivuodet) novellin traagisesta bibliomaani Giacomosta, joka "tuhlaa kaiken rahansa kirjoihin eikä kykene edes syömään tai nukkumaan." Oheen on liitetty myös kaksi esseetä suomalaiskirjoittajilta - Hannu Salmen Kirjojen narrit ja orjat sekä Antti Nylénin Kirjoista ja ihmisistä. Silti taskuun mahtuvalla kirjalla ei pituutta enempää kuin 118 sivua.
 

Aloitan lukemisen automatkalla hautajaisista kotiin, lopetan aikaisin hiljaisena työaamuna, kun asiakkaita ei vielä näy.

Bibliomania on yhtä klassinen kuin kansi lupaa. Tarina yhdestä sen bibliomaaneiksi kutsutun ihmistyypin edustajasta, jonka rakkaus kirjoihin on saanut hulluuden muotoja. Giacomo on kirjakauppias, jolle lukeminen ei enää riitä (jos on koskaan riittänyt, lukea hän kirjoja ainakaan enää oikein osaa) vaan jonka ainoaksi intohimoksi elämässä on muovautunut kirjojen, erityisesti harvinaisten yksilökappaleiden omistaminen. Elämän suurimmaksi tragediaksi muodostuukin kysymys siitä, saako hän omistukseensa kirjan, jota kovasti himoitsee.

Nuo kuumeiset, kiihkeät illat hän vietti kirjojen parissa. Hän kierteli kaupassaan, käveli ristiin rastiin kirjastonsa hyllyväleissä, hurmioituneena, haltioissaan, kunnes äkkiä nauliutui paikoilleen hiukset pystyssä, silmät kiiluen, appoavoimina. Hänen kuumat ja kosteat kätensä vapisivat, kun hän kosketteli hyllyillä olevia kirjoja.
- Gustave Flaubert: Bibliomania

Kulttuurihistorioitsija Hannu Salmen essee Kirjojen narrit ja orjat raottaa inspiraation verhoa Flaubertin novellin takana ja kytkee tekstin mielekkääseen, historialliseen jatkumoon kertoen hurjia tarinoita Euroopassa 1700- ja erityisesti 1800-luvulla tavatuista bibliomaaneista, jotka rakkaus kirjoihin ajoi mielettömiin tekoihin ja lopulta usein harjoittamaan kirjavarkaan ammattia. 

Samaan aikaan, kun bibliomaniasta keskusteltiin, kirjoja luettiin ja kirjoitettiin enemmän kuin koskaan. Jo 1700-luvulla kohtuutonta lukemista - saksaksi Lesesucht - alettiin pitää sairautena: se ei ollut vain pahe vaan aiheutti monenmoisia ruumiillisia oireita heikkonäköisyydestä kihtiin ja hypokondriaan.
- Hannu Salmi: Kirjojen narrit ja orjat

Bibiliofilian ja bibliomanian suhdetta on joskus kuvattu lauseella "Bibliofiili on kirjojensa herra, bibliomaani niiden orja." Kun kirja edellisessä tapauksessa on ystävä, philos, jälkimmäisessä se on hulluuden lähde, mania.

- Hannu Salmi: Kirjojen narrit ja orjat

Suomentaja Antti Nylén puolestaan käsittelee esseessään Kirjoista ja ihmisistä kysymystä siitä, mikä kirja on - sekä esittelee lukevan ihmisyksilön kaksi evoluutiopolkua, joista toinen johtaa lukutoukkuuteen, toinen bibliofiliaan. Nämä kaksi ihmislajia eroavat toisistaan Nylénin mukaan siinä, miten he määrittelevät kirjan. Lukutoukalle tärkeää on tarina, juoni, sisältö, kun taas bibliofiili rakastaa kirjaa analogisena, nidottuna kokonaisuutena. Tästä seuraakin kysysmys: mitä tapahtuu bibliofiilille sähkökirjojen aikakaudella?

Kirjalla on sielu ja ruumis. Niitä voi ajatella erikseen, mutta niitä ei voi erottaa. Toisessa mielessä kuin moni muu esine, kirja on sielu ja ruumis, kuten ihminen tai kansa.
- Antti Nylén: Kirjoista ja ihmisistä

Suljettuani pienen murretunpunaisen kirjan kannet, olen niin innoissani kaikista tuossa hetkessä uusista ja raikkailta tuntuvista ajatuksista, etten malta olla kertomatta niitä eteenpäin juuri parahiksi paikalle saapuneelle työtoverilleni. Kaikki tuntuu järkeenkäyvältä, selvältä, ymmärrän maailmaa taas hieman enemmän. Ja mikä riemu, työkaveri myötäilee papukaijana ulkomuistista toistamiani ajatuksia. Myöhemmin ajaudun kuitenkin epävarmuuden kierteeseen. Entä äänikirjat? 

Kirjabingossa ajan itseni umpikujaan.

Veli Venäjä muuttaa naapuriin

Aion pitää tämän hyvin lyhyenä: Inna Patrakovan Naapurit tarjosi minulle ehkä kesän parhaat röhönaurut.

Odotin teokseen tarttuessani tasan kahta asiaa: nopealukuisuutta ja hömppähuumoria. Sain molemmat. Ei tämän kanssa muutamaa tuntia pidempään köhitty - mutta nauruun meinasin tikahtua useampaankin kertaan. Ihana huomata, että viihdytyn yhä halvemmallakin huumorilla.

Naapureiden juoni on yksinkertaisimmilleen vedettynä seuraava; suomalaispariskunta Leppästen mökkinaapuriksi Saimaan rannalle muuttaa venäläispariskunta, joka ei puhu englantia - saatikka suomea. Pariskunnan välillä railakkaaksikin yltyvä elämänmeno lemmikkipossuineen, huvijahteineen ja ukkoporukan ryyppäjäisineen eroaa radikaalisti rauhalliseen elämään tottuneen suomalaiskaksikon päivärytmistä. Ratkaisematon noidankehä on valmis.

Suomen kansa ei halua erottautua. Siksi täällä on kaikki jotenkin harmaata ja tavanomaista, niin vaatteissa kuin niiden kantajien ajattelussakin. Mutta jos joku suomalaisista on sattunut syntymään originelliksi, hän vastaa heti sataa eurooppalaista, amerikkalaista ja venäläistä originellia.

-  Inna Patrakova: Naapurit

Naapurit pelaa päähenkilöidensä osalta vahvasti steretypioilla eikä hahmojen sielunelämää sen suuremmin syväluodata. Erityisesti venäläiset ovat melkoisen kärjistettyjä tyyppiesimerkkejä suuren ja mahtavan Venäjänmaan uusrikkaista keskiluokkaisista, jotka tulevat Suomeen mökkeilemään, no, venäläisittäin. Herra Ivanov pyöreine vatsoineen ja isoine maastureineen täyttää leppoisan venäläisherran kriteerit ja saa päänsärkyä itseään huomattavasti nuoremmasta vaimosta rouva Ivanovasta, jonka elämän suurimpia tragedioita on joutua jumalan selän taa pois vaateputiikkien ääreltä ja katkaista yksi hyvin hoidetuista kynsistään.

Mutta suomalaishahmot ne vasta mielenkiintoisia ovatkin! Teoksessa ei näy vilaustakaan suomalaisista stereotyypeistä vakiintuneinta: murheenmurtamaa, itsesäälissä rypevää, räkä poskella humalassa perkelettä karjuvaa sänkinaamaista kaljamahamiestä. Se tarinan ainoa suomalaismies on vaimonsa tossun alla kyyristelevä, iltakaljaan ja formuloihin lupaa pyytämään joutuva hissukka - taatusti Suomessa vähän joka niemennotkossa esiintyvä miestyyppi, mutta niin kaukana kansallisesta stereotypiasta kuin olla voi! Ja tämä, rakkaat lukijat, on aika hulvattoman hienoa teoksessa, jonka koko hahmokavalkadin kaikkien hahmot ovat stereotypioiden ääriviivoja mukailevia paperinukkeja. Pelkästään tämän vuoksi voisin kumartaa Patrakovaa, vaikken erityisemmin arvosta sitä, miten suuren numeron tämä tekee Leena Leppäselle avioliittovuosien aikana keräytyneistä viidestätoista kilosta. Ketä kiinnostaa oikeasti hei? Leppästen impulsiivinen, venäjää opiskeleva, venäläisprinssistä haaveileva, mutta totaalisen surkeasti venäläiskaunottarien joukkoon sopiva tytär Kira sen sijaan tarjosi minulle hyvät naurut.

Kerronnallisesti Patrakova on melkoisen taitava: tekstintuotto on tuntunut olleen hyvin vaivatonta ja yhtä vaivatonta on sen lukeminenkin. Lauseet ovat lyhyitä, mutta lentävästi muotoiltuja, fontti isoa ja taitto kevyt. Paikoitellen esiintyy toki joitain heikkouksia: aikamuoto vaihtuu kesken lauseen ilman mitään järkevää syytä eikä sanasto ole erityisen runsasta, vaikka hauskoja uudissanoja kuten "sorkkelehtia" mahtuu joukkoon. Moni käyttäisi tästä sanaa "välipalakirja", mutta itselleni tämä toimi sateisen kesän kesäteatterinkorvikkeena.

Niin ja, kyllähän tämäkin kirjabingoon menee. Mutta enpä olisi uskonut bingoruudukon ensimmäistä kertaa nähdessäni, että ruutuun "Venäläinen kirjailija" rengastuu viihdekirjailija Inna Patrakova eikä suinkaan joku Dostojevski, Turgenev tai Tolstoi...

Maaseutu-utopiaa

Tässä päivänä eräänä bongasin kirjaston nuortenosaston uutuushyllystä karkkikantisen kirjan, jonka kannessa luki: Ilottomien ihmisten kylä, Anne Leinonen, WSOY.


Takakannen luin huolimattomasti, tarttuen lähinnä seuraaviin alkupään lauseisiin:
Aalo löytää ullakolle kätketyn Suuren leikkikirjan. Työsuorituksia ihannoivassa yhteisössä lystinpito on tiukasti kielletty vitsaus, ja naurutaudin uskotaan koituvan kuolemaksi.

Odotin tämän perusteella jotain sadunomaista prinssi saa prinsessansa tarinaa, jossa nuortenkirjallisuuteen yhdistellään Grimmin satujen teemoja Olipa kerran-tv-sarjan tyyliin. Mutta sitten sainkin suomalaista vaihtoehtotodellisuusutopiaa.

Ilottomien ihmisten kylä kuvaa maailmaa, jossa yhdeksän kylän muodostama kokonaisuus on erotettu muusta maaimasta omaksi erillisalueekseen korkealla muurilla. Muurin sisäpuolella ihmiset elävät suunnilleen 1900-luvun alkupuolen maaseutuyhteisön totunnaistapojen mukaan. Teknologiaa käytetään jos kohta ollenkaan (paitsi hurjimmat uudistusmieliset, joita paikoitellen vähän kyräillään) ja kaikki raskaat maataloustyöt tehdään lihasvoimin. Myös muurien ulkopuolelta tulevasta lääkinnästä saatetaan kieltäytyä. Päähenkilö Aalolla on maatalon vanhimpana ja ainoana poikana kovat paineet miellyttää vanhempia, vaikka oikeasti lukeminen ja opiskeleminen kiinnostaisivat enemmän eikä fyysinen kuntokaan sovellu ihan kaikkiin maatalon askareisiin. Aaloa kiehtoo myös kysymys muurin takaisesta maailmasta - eikä aikaakaan, kun pihapiiriin tupsahtaa mies, joka olisi valmis kertomaan tuosta maailmasta lisää...

Sanon tämän täysin rehellisesti: Ilottomien ihmisten kylän vaihtoehtotodellisuus hurmasi minut täysin. Kaikessa suomalaisuudessaan ja takapajuisuudessaan se oli suorastaan eksoottinen - ja ennen kaikkea monin paikoin hyvin uskottava. Nykymaailmasta löytyy paljon yhteisöjä, joihin Ilottomien ihmisten kylän todellisuutta, tapoja ja moraalia voi verrata: Yhdysvaltojen amishyhteisöt, (kotimaisetkin) uskonnolliset vähemmistöt sekä jossain määrin vanhat Itä- ja Länsi-Saksa sekä edelleen voimassa oleva Etelä- ja Pohjois-Korea jaottelut. Teoksen todellisuus tuntuu olevan niin lähellä, mutta samaan aikaan valovuosien päässä. Erityisesti yllätti kuitenkin homoseksuaalisuuden tuominen mukaan tarinaan - vaikka nyt myöhemmin ajateltuna se tuntui täysin loogiselta ratkaisulta ja sopii hyvin aikaan, jossa teos on syntynyt.

Erityisesti huomioni kiinnittyi kuitenkin yhteen yksityiskohtaan: kieleen. Sanasto oli ällistyttävän runsasta, vanhaa maataloustermistöä käytettiin suorastaan tuhlailevasti! Murre- ja puhekielisanastoa oli taitavasti upotettu standardikielen joukkoon. Mukana olivat niin riekkuminen, lysti kuin nohevakin. Samoin nimistö pysäytti: teoksessa seikkailevat Aalon lisäksi myös muun muassa Veea, Seeri, Penjami ja Rietu - kaikki niin tutulta kuulostavia, mutta silti lähes tunnistamattomia. Suorastaan teki mieli tirauttaa pari kyyneltä - miten ilmaisuvoimainen onkaan suomen kieli! Sanojen ilotulitus piti minua pitkään otteessaan: sen voimin kuljin tarinan mukana ensimmäiset sata sivua. Sitten aloin kiinnittää huomiota lauserakenteisiin.

Olen aiemminkin nuortenkirjoja lukiessani ihmetellyt, miksi niiden ilmaisu on usein niin kamalan pelkistettyä - erityisesti jos kirjailijan äidinkieli on suomi. Välillä tuntuu kuin lauseet katkeaisivat kesken ja että niiden väliin jäisi tuhottoman paljon ilmaa. Paljon jää kirjoittamatta, mutta samaan aikaan kerrotaan sellaisia itsestäänselvyyksiä kuin "ovi suljettiin kiinni" tai "hän nukahti uneen" (ihan näin pahoja ei Ilottomien ihmisten kylästä sentään löytynyt!). Ilmaisu muistuttaa siis hämmästyttävän paljon teoksen kohdeyleisön itse tuottamaa tekstiä. Ilottomien ihmisten kylässäkin oli paljon sellaista hiomattomuutta, kömpelyyttä ja jopa naiiviutta, jonka olisin ehdottomasti antanut anteeksi 14-18-vuotiaan kirjoittajan tekstissä, mutta aikuisen kirjoittamana pisti vain miettimään onko nuorille pakko kirjoittaa jo lähtökohtaisesti paikoin kömpelöhkösti muotoiltua tekstiä. Onko tieteellistä näyttöä, että nuori lukija nauttii nimenomaan tällaisesta tekstistä ja samaistuu siihen? Vai pitäisikö nuorille suunnatut romaanit koodata jopa astetta ylemmälle kielimuodolle kuin lukijan oma tekstintuotannollinen taso on? Tämä on tietysti vain yhden ihmisen mielipide Ilottomien ihmisten kylän ilmaisusta, ja saatan itse olla herkässä kehitysvaiheessa, jossa kaikki pitää vääntää rautalangasta ja kaikki mahdollinen ja mahdoton kuvata mahdollisimman tarkasti, jotta tekstistä saisi kaiken irti. Joku muu on ehkä minua kyvykkäämpi täyttämään aukot mielikuvitustaan käyttäen, mutta minä jäin kaipaamaan hirmuisen paljon enemmän - ja hitaampaa tempoa.

Koska en ollut kuullutkaan kirjailijasta enkä lukenut yhtään romaanista kirjoitettua arvostelua ennen kirjaan tarttumista, kuuluu tälle teokselle ehdottomasti bingotaulukon ruutu "Kannen perusteella valittu".

Kattokaa, kattokaa, melkein rivi jo!

Uudelleensyntymisen ihme

Mo Yanin Seitsemän elämääni oli teos, jonka loppuun päästyä mieli teki huokaista "Loppuipas!". Bingotaulukosta tämä 730 sivuinen tiiliskivi nappaa itseoikeutetusti ruudun "Yli 500 sivua". Ihan yhtä hyvin sen olisi voinut sijoittaa ruutuun "Palkittu kirja", sillä teos voitti Nobel-palkinnon vuonna 2012. Mutta yritetään nyt edes saada se rivi täyteen. 

Seitsemän elämääni on tarina kiinalaisesta, rikkaasta maanomistajasta Ximen Naosta, joka teloitetaan vuonna 1948, kun Kiinan kansa maareformin innoittamana nousee kapinaan "riistäjiään", siis rikkaita maanomistajia, vastaan. Näennäisesti viaton mies tuntee tulleensa tapetuksi väärin perustein ja vannoo kostoa murhaajilleen. Hiillostettuaan Manalan ruhtinasta tarpeeksi, Ximen Nao pääsee syntymään uudelleen ensin aasina, sitten härkänä, hevosena, sikana, koirana, apinana ja lopulta - kostonhalun vihdoin hiivuttua - ihmislapsena. Vuosikymmenten varrella Ximen Nao pääsee eri olomuodoissaan kokemaan niin kulttuurivallankumouksen, nälänhädän kuin Kiinan modernisoitumisenkin seuraten sukulaistensa, vaimojensa, lastensa ja tavallisten kyläläisten arkea.

Kyseessä on siis kirjallinen tapaus, josta varmaan hyvin moni ala-asteaikojen koiranpentusatuja muisteleva voisi tuhahtaa ylenkatseellisesti, että "Kyllähän tällaisen olisi kuka tahansa voinut kirjoittaa" - no, eipä ollut kirjoittanut. Seitsemän elämääni on todennäköisesti ainakin omassa lukuhistoriassani ensimmäinen ja ainoa teos, joka on kirjoitettu lähes kokonaan (ihmismielisen) kotieläimen näkökulmasta (lukematta on siis jäänyt esimerkiksi Melvin Burgessin Leidi, elämäni narttuna). Eläinnäkökulma on pakko myöntää mielenkiintoiseksi - varsinkin kun kertojana toimiva Ximen Nao arvottaa itsensä ihmismenneisyytensä ja -mielensä vuoksi aina eläinlajitovereitaan älykkäämmäksi (on muuten isoegoinen kaveri muutenkin tämä Ximen Nao). Vertaillessa Ximenin kuvaamaa eläin- ja ihmismaailmaa, huomaa nopeasti, että tietyt lainalaisuudet vaikuttavat molemmissa. Pariutuminen, kunnia, ylevöitetty rakkaus, uskollisuus, ulostaminen ja johtajuus ovat molemmissa maailmoissa tärkeitä, maailmanjärjestystä ylläpitäviä teemoja. Sekä ihmsistä että eläimistä löytyy sekä suoraselkäisiä sankareita että täysiä idiootteja. Eläinten persoonallisuuseroja käsitellään paikoitellen samalla intensiteetillä kuin ihmistenkin, vaikka eläimistä konkreettisen nimen saakin huomattavasti harvempi kuin ihmisistä, joiden kuvaamisesta kertoja on kaikkein kiinnostunein.

Heti henkilökohtaisia mannerlaattoja järisyttäneen Kotiopettajattaren romaanin jälkeen tämä täysin toisesta ulottuvuudesta kimmahtanut merkkiteos oli minulle itselleni kuitenkin aika mitäänsnaomaton. Sain oikeastaan vain kohtalaisen mielenkiintoisen tarinan kerrottuna uudesta näkökulmasta: en sen kummemmin hyviä nauruja tai vastauksia elämän tarkoitusta etsiviin kysymyksiin. Hahmoinkaan en oikein jaksanut kiintyä. Henkilökohtaisesti minua koskettivat kaikkein eniten teoksen kaksi ensimmäistä osiota: aasin ja härän elämä. Nämä osiot tarjosivat jopa vahvoja tunnereaktioita, joihin viimeiset osiot eivät enää oikein yltäneet (ehkä aloin jo kyllästyä - ja Mo Yan itse ilmestyi kuvioihin aivan liian voimakkaasti). Goodreadsissa arvioin romaanin joka tapauksessa kolmen tähden arvoiseksi, enkä ole vieläkään pyörtämässä puheitani. Kyseessä on kuitenkin juoneltaan tiivis, hyvin kerrottu kokonaisuus, jonka lukemiseen todella voi upota pitkiksikin ajoiksi. Puuduttavia maisemakuvauksia on varsin vähän, mutta yksityiskohtia sitäkin enemmän. Tarkastelukulma on tuore ja läpileikkaus Kiinan lähihistoriasta oikeasti mielenkiintoinen.

Mikäli joku blogin lukijoista tähän teokseen tarttuu, voisin väittää, että hitunen Kiinan lähihistorian tuntemusta helpottaa lukemista, sillä kertoja pitää itsestäänselvänä, että suuret merkkipaalut kuten kulttuurivallankumous tunnetaan - niiden taustoja ei jäädä selittelemään, vaan niiden vaikutuksia tavalliseen kansaan kuvataan hyvin likimääräisesti. Kannattaa siis luntata viimeisten 50 vuoden merkkipaalut jostain ennen tähän tarttumista, muuten voi esimerkiksi suuri nälänhätä jäädä kokonaan tajuamatta. Siitäkään kun ei hillitöntä numeroa tehdä.

Voi Jane Eyre!

Tämä kesä starttasi komeasti klassikolla eli Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanilla. Kyseessä on yksi niistä kymmenistä teoksista, joita on uhannut ikuinen sijoittuminen "Luen sitten joskus"-listalle - miltei yksinomaan klassikon asemansa vuoksi. Elämä on kovasti yrittänyt opettaa, ettei klassikoita tulisi vältellä - ne kun usein ovat klassikoita hyvästä syystä - mutta en näytä vieläkään ottaneeni oikein onkeeni tätä neuvoa. Nyt Kotiopettajattaren romaanin jälkeen lupaan kuitenkin muistaa sen taas hetken. Olen edelleen - melkein kuukausi kirjan lukemisen jälkeen - niin hurmaantuneessa tilassa, etten oikeastaan ole kiinnostunut kirjoittamaan juonitiivistelmää tai edes pehmeää arvostelua, vaan luotan sokeasti blogini lukijan sivistystasoon ja siihen, että hän tuntee Kotiopettajattaren romaanin tarinan ainakin pääpiirteittän - jos ei tiedä ja haluaa lukea paneutuneen, lähes esseemäisen kirja-arvostelun minun katteettoman hehkutustekstini sijaan, kannattaa luntata vaikka täältä.

”Kuulijan kiinnostus kirvoittaa kertojan kielen."

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

En muista pitkään, pitkään aikaan lukeneeni mitään teosta, joka olisi liikuttanut ja koskettanut samalla tavalla kuin Jane Eyren tarina. Lähilukuhistoriasta en muista yhtään romaania, jonka henkilöt olisivat tuntuneet yhtä eläviltä, voimakkailta ja itsenäisiltä persooniltaan kuin Jane, herra Rochester, Reedin perhe ja monet muut. Vaikka myönnettävä toki on, että jotkin hahmot olivat varsin stereotypisiä ja Janen orpotytön kasvutarina oli kliseen maineessa jo silloin, kun Brontë romaaninsa kirjoitti, mutta silti!

Yksityiskohta, joka minua jaksoi kiehtoa halki romaanin, oli se, kuinka rumiksi ja lähes luontaantyöntäviksi Jane kertojana kuvasi sekä itsensä että suuren rakkautensa kohteen herra Rochesterin. Eihän ilmiö sinällään mitenkään uusi ole - samaa, erityisesti naispäähenkilöille tyypillistä "olen ruma, mutta fiksu ja sain siksi miehen"-tematiikkaa tapaa nykykirjallisuudessakin muodossa jos jonkinlaisessa, vaikka viime aikoina se on tuntunut joissain genreissä joutuneen luovuttamaan asemiaan angloamerikkalaiselle ihanteelle tehdä romaanihenkilöistä täydellisiä kansikuvatyttöjä- ja poikia. Ylipäätään koko tälle "Ruma, mutta fiksu" vs. "Kaunis, mutta tyhmä"-asettelulle voisi myös uhrata vaikka kokonaisen väitöskirjan, niin syvällä se tuntuu kulttuurissamme olevan. Mutta se, mikä minut nimenomaan tässä romaanissa lähes täydellisesti lumosi, ei ollut Janen välillä jopa liioitellun huomaamattomaksi ja epäviehättäväksi kuvattu ulkonäkö, vaan se, kuinka rumaksi Jane kuvaa herra Rochesterin! Hyvinvoivaksi ja voimakkaaksi kyllä, mutta myös tummaksi, kolhoksi, kuin korppikotkaksi, jolla on taipumusta murjottaa omissa oloissaan ja joka ei oikein tunnu viihtyvän sosiaalisissa tilanteissa ja jonka ainoa valtti naimakaupoissa on omaisuus. En tiedä miksi, mutta tätä "ulkoisesti ruman ja vaikealuonteisen, mutta viehättävän miehen"-tematiikkaa ei nykykirjallisuudessa tapaa oikeastaan lainkaan. Nykykirjailija voi laittaa päähenkilönsä haukkumaan ulkonäkönsä alimpaan hornaan, mutta mies, jonka nainen lopulta saa, on aina pohjattoman ymmärtäväinen, vähintään mukiinmenevän näköinen ja sympatiaa herättävä. Sen sijaan 1900-lukua edeltävästä - myös antiromanttisesta - kirjallisuudesta tätä rumaluonteista ja luotaantyöntävää miestyyppiä tapaa jopa yllättävän usein (puhutaanko vaikka herra Darcysta?). Mihin se miestyyppi on kadonnut? Vaadin sitä takaisin!

Umpimieliset ihmiset toivovat usein paljon enemmän kuin avomieliset sitä, että heidän ajatuksistaan ja murheistaan keskusteltaisiin avoimesti. Ankarinkin stoalainen on lopulta vain ihminen ja usein pelkästään kiitollinen, jos joku rohkeasti ja hyvää tarkoittaen sukeltaa hänen ”sielunsa hiljaiseen mereen”.

 Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

Pomin Kotiopettajattaren romaanista itselleni vain kaksi tätäkin blogitekstiä havainnoimaan käytettyä lainausta, vaikka oikeasti se antoi minulle paljon, paljon enemmän. Luin sen tasantarkkaan oikeanlaisessa mielentilassa kyetäkseni imemään siitä sekä vaikutteita, neuvoja, huumoria kuin jonkinlaista lohtuakin - ja todetakseni, että Charlotte Brontë oli taatusti yksi aikansa parhaista ihmisluonteen kuvaajista. Kirjabingotaulukossa päätin sijoittaa romaanin sarakkeeseen "Historiallinen". Näin on siis bingotaulukko avattu.

Kesäherätys

Nyt on ollut taas blogissa niin pitkään hiljaista, että huh huh huijakkaa. Kevät toi elämän ja kiire vei mennessään - on ollut aika huikean muikeaa. Mutta koska elämä, ihmiset, pitkät keskustelut ja kesäsade, on blogi jäänyt auttamatta huomiotta! Voi somen mikroblogipalvelut, miksi viette vapaa-ajastani niin suuren osan.

No, eipä siinä - sen lisäksi, että olen laiminlyönyt oman blogini kirjoittamista, olen laiminlyönyt myös muiden blogien lukemista. Ihan hiukset nousi pystyyn, kun tajusin miten monen monituista blogimerkintää mitä erilaisimmista blogeista on jäänyt lukematta. Kaikki se informaatio! Ignoorattu! Kamala tragedia, josta ei päästä yli kuin lukemalla rästimerkinnöistä mielenkiintoisimmat.

Sen sijaan oman blogin aktiivisuutta ei voi parantaa kuin kirjoittamalla enemmän. Muutos kirjoitustahtiin tulkoon siis kesäisen kirjabingon muodossa.

Kirjabingo on Les Masque Rouge-blogin Emilien lanseeraama lukuhaaste, johon törmäsin tuttavan blogin kautta. Arkailin vähän aluksi osallistua tähän, koska tiesin, että ryhtyisin taktikoimaan ja suunnittelemaan lukemisiani sen mukaan, että saisin täyden bingorivin. Sitten ajattelin, että ketut, on sitä huonompiakin tapoja valita kesälukemisensa.

Tässä kesän aikana tullaan siis täällä Varpussaaren puolella näkemään ainakin viisi kirja-aiheista merkintää. Mitään syvällisiä kirjallisuusesseitä on turha sitten odottaa - yritän raapia kasaan tekstiä lähinnä omista tunnelmistani!

Viikon elämänviisaus

"En tiennyt mitä krav maga oli, mutta ainakin mies harrasti. Harrastus on hyvä. Harrastus viittaa hartauteen edes jollakin elämän osa-alueella, ja harras suhtautuminen tämänpuoleisuuteen on miehessä aina myönteinen ilmiö.
Pahimmat kyynikot eivät harrasta. He eivät vaivaudu moiseen."

- Riikka Pulkkinen:
Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Vanhoja kirjoja harmaaseen talveen

Rikotaanpas nyt hiljaisuuden syväjäätä jollain täysin puskista tulleella aiheella ja kerrotaan yksi kävijäkokemus Jyväskylän Vanhan Kirjan Talvi-tapahtumasta. Tapahtuman omaa tiedotusblogia ohjelmalistauksineen kaikkineen voi käydä näin jälkijunaisasti tarkastelemassa täällä.Tämä merkintä ei ole kattava selostus tapahtumasta, vaikka minun täytyykin kovasti kiitellä sekä järjestäjiä että näytteilleasettajia: tarjolla olisi ollut vaikka miten paljon mielenkiintoista ostettavaa ja kuuntelemisen arvoista ohjelmaa. Enimmäkseen tämä merkintä on pieni esittely kahdesta uudesta kirjailijasta, joiden tuotantoon pääsin vasta tapahtuman myötä todella tutustumaan.

Koska en viime vuonna päässyt lainkaan osallistumaan Vanhan Kirjan Talveen, otin tänä vuonna vähän kiinni ja hengasin paikalla molempina päivinä: perjantaina kartoittamassa tarjonnan ja lauantaina ostamassa valikoidusti pari kirjaa, joista lisää myöhemmin. Vaikka molempina päivinä paikalla pyörähdin, olin silti hyvin huono ottamaan osaa virallisiin ohjelmiin. Varsin vakuuttavasta tietolähteestä kuitenkin kuulin, että Katja Kontturin perjantaina pitämä Faktan ja fiktion sekoittuminen Don Rosan Aku Ankka -sarjakuvissa-luento oli oikein laadukas ja mielenkiintoinen. Vähän harmitti, kun en tajunnut ajoittaa paikalle saapumistani niin, että olisin luennolle ehtinyt. 

Sen sijaan lauantaina eksyin sattumankaupan kautta saliin, jossa Magdalena Hai ja J. S. Meresmaa haastattelivat toinen toisiaan ja puhuivat omista ja toistensa kirjasarjoista. Perjantaina tapahtuman ohjelmaa vilkuillessani olin melko varma, ettei minulla ole aavistustakaan keitä Hai ja Meresmaa ovat ja mitä he ovat tehneet, mutta pikavierailu Osuuskumma-kustantamon pöydällä osoitti, että ainakin Hain tuotantoon olen kirjablogien kautta tustunut. 

Hain lapsiyleisölle suuntaama, steampunk-henkisen, vaihtoehtohistoriallisen Gigi ja Henry-sarjan ensimmäinen osa Kerjäläisprinsessa on kutkutellut lukuhammastani jo pidemmän aikaa genrensä, kansitaiteensa ja saamansa positiivisen huomion vuoksi. Teos oli ehdokkaana Lasten LukuVarkaus 2013-palkinnon saajaksi, ja ehdokuuden tiimoilta sen ensimmäistä kertaa muistaakseni bongasinkin. Trilogian toinen osa, Kellopelikuningas, on jo julkaistu ja kolmas, Susikuningatar, on kuulemma kirjoituksen alla. Hai ylläpitää myös melkoisen kattavia kotisivuja, joilla kerrotaan paitsi kirjasarjan maailmasta myös Hain omista menoista. Hain haastattelussa kertomat detaljit tarinan maailmasta ja teemoista saivat mielikuvitustani ruokkivat hermonystyräni kutiamaan sen verran reippaasti, että kävin tilaisuuden jälkeen nappaamassa kirjan kirjastosta mukaani. Toivon, etten pety suurten odotusteni kanssa, mutta ainakin teoksen omistuskirjoitus "Omistettu niille, jotka eivät sovi lokeroihin." sai sydämeni jo sulamaan.

Meresmaan kirjoittama Mifonki-sarja ei ollut minulle ihan yhtä tuttu kuin Hain projekti, vaikka Meresmaa vaikuttaakin myös blogimaailmassa Mifonkien matkassa-bloginsa kautta. Aika nopsaan haastattelutilaisuuden alettua kuitenkin tajusin, että sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta, Mifongin perinnöstä ja Mifongin ajasta minulta löytyi jonkinlaisia näköhavaintoja. Epäreilusti olin kuitenkin kansien perusteella niputtanut teokset kiiltokuvamaisen käännösfantasian genreen, enkä siis pahemmin rekisteröinyt niitä, koska viime aikoina ei ole ollut aikaa pitkille fantasiasarjoille. Ei sillä, että minulla nytkään olisi aikaa pitkälle fantasiasarjalle, mutta mitä enemmän Meresmaa haastattelussa sarjastaan kertoi, sitä vakuuttuneempi olin, että tunnen ainakin kolme ihmistä, joille aion sarjaa häpeämättömästi lähitulevaisuudessa suositella. Voivat sitten kertoa minulle henkilökohtaisesti omia tunnelmiaan sarjan tiimoilta. Haastattelusta kävi ilmi, että Meresmaa kirjoittaa Mifonki-sarjan ohella myös toista sarjaa. Kyseessä on Osuuskumman e-kirjoina myymä Keskilinnan ritarit-sarja, jonka ensimmäinen osa Aseenkantajan kunnia on ostettavissa kustantamon sivuilta ja ilmeisesti ainakin myös Elisa Kirjasta. Pakko myöntää, että tämä sarja kiinnostaa minua tällä hetkellä Mifonki-sarjaa enemmän - jo pelkän julkaisuformaattinsa vuoksi. 

Vanhan kirjan talvesta jäi siis käteen kaksi uutta kirjailijatuttavuutta, joiden tuotantoon tunnen tarvetta tutustua. Koska olin laiska ja kiireinen, en osallistunut tätä haastattelua lukuunottamatta muihin ohjelmanumeroihin. Iloinen kuitenkin olen, että osallistuin tähän, koska haastatteluissa nousi esiin myös itse kirjasarjojen ulkopuolisia, yleisiä teemoja. Ensimmäinen näistä oli se, miten se, että teos kategorisoidaan lasten ja nuorten kirjaksi, voi vaikuttaa radikaalistikin teoksen sisältöön. Toinen oli taas kysymys fantasiakirjallisuuden ja vähemmistöjen suhteista. En ole itse seurannut aiheeseen liittyvää keskustelua, mutta menin tästä kysymyksestä rehellisesti hieman hämilleni. Vaikkakin konservatiivisena, olen pitänyt fantasiakirjallisuutta myös eräänlaisena vähemmistö- ja kulttuurikirjallisuutena. Fantasian jännitteet kun syntyvät usein eri kulttuurien ja rotujen yhteentörmäyksistä. Toisaalta fantasiakirjallisuudessa ei ehkä yleisesti ottaen ole käsitelty esimerkiksi rotukysymyksiä samalla intohimolla kuin scifin puolella.  

Ostosten tekijänä olin hieman paheellinen - poistuin vanhojen kirjojen tapahtumasta mukanani kaksi viime vuoden julkaisua: Raisa Porrasmaan Japani pintaa syvemmältä ja Savukeitaan kustantama Vanhan Japanin taruja. Melko tarkkaan laskelmoituja hankintoja olivat nämä, koska en ole vähään aikaan ruokkinut vanhaa kunnon Aasia-kokoelmaani.
Vanhan Japanin taruja oli myös uteliaisuusostos: haluan nähdä pitääkö paikkansa huhu, ettei japanilaisissa saduissa esiintyisi hyvän ja pahan vastakkainasettelua eikä niissä olisi erityistä opetusta.

Tällaista megapostausta tarjolla tällä kertaa. Seuraava suurempi tapahtuma lieneekin sitten Tampere kuplii maaliskuun lopussa. Sitä innolla odotellessa. Jospa tässä välissä saisin pari blogitekstiä julkaisukuntoon.

Vuosi 2013 kirjoina

Onnistuin vuoden 2013 aikana lukemaan 62 kirjaa. Se on kaksi kirjaa enemmän kuin GoodReadsiin asettamani tavoite oli (GoodReadsin listauksestani tosin myös puuttuu kirjoista kaksi, sillä niitä ei palvelun tietokannasta löytynyt ja olin liian laiska itse lisätäkseni). Näin jälkiviisaana voisin sanoa, että vuodesta 2013 minulla on kirjallisuuden osalta yllättävänkin syvällistä sanottavaa.

Huhtikuussa sain päähäni listata kaikki elämäni aikana lukemani kirjat sarjakuvat ja kuvakirjat poislukien. Siinä vierähtikin tovi. Projektissa auttoi paljon ensiksikin se, että olen lukenut kohtalaisen paljon samojen kirjailijoiden teoksia (joiltain liki koko tuotannon), toiseksi se, että muistan vanhan kotikirjastoni hyllyjärjestyksen kutakuinkin ulkoa. En usko, että lista on vieläkään täydellinen, mutta nyt tähän mennessä luetuilla kirjoilla täydennettynä se on yhteensä 622 niteen mittainen. Jos siis oletetaan, että olen lukenut aktiivisesti suunnilleen 10-11-vuotiaasta, on vuodessa tullut luettua keskimäärin 56 kirjaa. Siinä voikin sitten ihmetellä mihin sitä on elämänsä käyttänyt.

Heinäkuussa pieni kirjallinen maailmani tärähti liitoksistaan. Heinäkuuhun saakka olin hurskaasti uskonut, että pyrkimyksessäni lukea vuosittain kaunokirjallisuutta mahdollisimman monelta kulttuurialueelta on automaattisesti paljon hyvää ja että tämä toiminta osoittaisi äärimmäistä kultturelliutta ja henkistä kypsyyttä. Heinäkuussa sitten luin Zinaida Lindénin Kirjeitä Japanista. Lindén on venäläissyntyinen suomenruotsalaiskirjailija, joka kirjoittaa ruotsiksi ja venäjäksi. Kirjeitä Japanista on kahden vanhan ystävyksen (toinen asuu Suomessa, toinen Japanissa) kirjeenvaihto - kirjeissä tuodaan esiin monta hyvää huomiota maailmasta, maailmankaikkeudesta ja kaikesta, mutta minut pysäytti tämä:

”Poliittiset ja kansalliset muurit sortuvat”, hän jatkaa. ”Arvot pyyhitään pois. Rajoja hävitetään, rajoja siirretään, rajoja ylitetään. Vain kirjallisuutta tarkastellaan edelleen kapeasta kansallisesta perspektiivistä. Yhteiskunnan koneiston kaikilla muilla aloilla uudelleen arviointi on edellytys ja itsestäänselvyys – mutta kun on kirjallisuudesta kyse, kansallispuvut kaivetaan esiin.”

Tämä sai minut miettimään, onko tapani jaotella kaunokirjallisuutta kirjailijan kotimaan mukaan ihan oikein. Vai onko tämä jako vienyt huomioni pois tärkeimmästä eli tarinasta ja teokse laadusta? Sen tiedostan kyllä, että pyrkimykseni on johdattanut minut sellaisten kirjojen äärelle, joiden laatu on ollut aika heikko. Toisaalta en ole koskaan lukenut yhtäkään kirjaa, jota en olisi halunnut lukea. Tämä lainaus myös paljasti kansallisen jaottelun problemaattisuuden. Ensiksikin sillä, että jakaa tai jättää jakamatta kirjallisia ansioita kansakuntien mukaan, voi loukata uskomattoman suurta osaa väestöstä. Toisaalla taas esiin nousee kysymyksiä kuten mille kulttuurialueelle esimerkiksi ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajakirjailijoiden tuotanto kuuluu? Miten lähestytään kirjallisuutta, jossa kirjailijan juuret ovat kahdessa kotimaassa, hän asuu kolmannessa ja kirjoittaa neljännestä? Nimenomaan tämän takia jätin tänä vuonna tästä katsauksesta kokonaan pois viimevuotisen kulttuurialuejaottelun. Suomalaisen kirjallisuuden osuuden kuitenkin laskin huvikseni, koska joukossa oli monia "kansalliskirjailijoita". Suomalaisten osuus olikin 35% kaikista luetuista.

En kuitenkaan edelleenkään ole todella valmis luopumaan tavoitteestani lukea vuosittain käännöskirjallisuutta muiltakin kieli- ja kulttuurialueilta kuin anglosaksiselta, englanninkielisen kirjallisuuden jättiläismäiseltä erämaalta. En vain ajattele asiaa enää niin paljon kuin tähän asti. Ainoa kirjallinen lupaukseni vuodelle 2014 on, että tänä vuonna luen vihdoin edes yhden eteläamerikkalaisen tiiliskiven. Vaikka siihen menisi kuukausi.

Elokuu oli taas äärimmäisen kummallisten päähänpistojen aikaa. Edes se, että olin töissä varmaan ainakin 25 päivänä koko kuukaudesta, ei suojannut minua idealta, että selvittäisin kaikkien vuoden aikana lukemieni kirjailijoiden horoskoopit. Miksikö? Koska se kuulosti hauskalta. Maailma on vienyt minulta todella monia sellaisia kivoja lokeroita kuten sukupuoli, ikä ja viimeisimpänä kansallisuus, joihin kirjailijoita tunkea, ja osoittanut, että jos kirjaa ei saa koskaan arvioida kansien perusteella, niin ei tosiaan myöskään kirjailijan perusteella. Mutta horoskoopit ovat aina olleet mielestäni parasta viihdettä sitten pyörän keksimisen, joten miksi en viihdyttäisi itseäni vähän lisää.

Ehdoton "voittaja" tässä mittelössä oli Rapu - horoskooppimerkki, jota edusti peräti 15% kirjailijoista. Yllätys sen sijaan oli Kalat, jonka edustus jäi vaivaiseen 4%:iin. Jos olette joskus sattuneet vilkaisemaan horoskooppien "sopivat ammatit"-kategoriaa, niin niissä kaikissa sekä Rapuja että Kaloja pidetään kirjallisuuden tuottajiksi sopivina. Huonoimmin tosin menestyivät Oinas ja Kaksonen, joista kumpikaan ei saanut yhtään kirjailijaa taakseen. Muut merkit sijoittuivatkin sitten melko tasaisesti Ravun ja Kalojen väliin. Kirjailijoista neljän (eli noin 11%:n) horoskooppi jäi tuntemattomaksi.

Syyskuussa luin yhden ainoan kirjan, mikä oli aiheuttaa suorastaan kansallisen hätätilan. Perustahti tähän saakka kun on ollut 3-4 teosta kuukausittain.

Tällainen oli siis minun kirjallinen vuoteni. Jotta postaukseni olisi täydellinen, esitän vielä lyhyen listan niistä kirjoista, joilla koen olleen vuonna 2013 eniten vaikutusta minuun. Perustelut jätän tällä kertaa kuitenkin pois.

Tove Jansson: Nukkekaappi

Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

Antal Szerb: Pendragonin legenda

Virginia Woolf: Elettyjä hetkiä

Emily Brontë: Humiseva harju

Chuck Palahniuk: Kirottu