Veli Venäjä muuttaa naapuriin

Aion pitää tämän hyvin lyhyenä: Inna Patrakovan Naapurit tarjosi minulle ehkä kesän parhaat röhönaurut.

Odotin teokseen tarttuessani tasan kahta asiaa: nopealukuisuutta ja hömppähuumoria. Sain molemmat. Ei tämän kanssa muutamaa tuntia pidempään köhitty - mutta nauruun meinasin tikahtua useampaankin kertaan. Ihana huomata, että viihdytyn yhä halvemmallakin huumorilla.

Naapureiden juoni on yksinkertaisimmilleen vedettynä seuraava; suomalaispariskunta Leppästen mökkinaapuriksi Saimaan rannalle muuttaa venäläispariskunta, joka ei puhu englantia - saatikka suomea. Pariskunnan välillä railakkaaksikin yltyvä elämänmeno lemmikkipossuineen, huvijahteineen ja ukkoporukan ryyppäjäisineen eroaa radikaalisti rauhalliseen elämään tottuneen suomalaiskaksikon päivärytmistä. Ratkaisematon noidankehä on valmis.

Suomen kansa ei halua erottautua. Siksi täällä on kaikki jotenkin harmaata ja tavanomaista, niin vaatteissa kuin niiden kantajien ajattelussakin. Mutta jos joku suomalaisista on sattunut syntymään originelliksi, hän vastaa heti sataa eurooppalaista, amerikkalaista ja venäläistä originellia.

-  Inna Patrakova: Naapurit

Naapurit pelaa päähenkilöidensä osalta vahvasti steretypioilla eikä hahmojen sielunelämää sen suuremmin syväluodata. Erityisesti venäläiset ovat melkoisen kärjistettyjä tyyppiesimerkkejä suuren ja mahtavan Venäjänmaan uusrikkaista keskiluokkaisista, jotka tulevat Suomeen mökkeilemään, no, venäläisittäin. Herra Ivanov pyöreine vatsoineen ja isoine maastureineen täyttää leppoisan venäläisherran kriteerit ja saa päänsärkyä itseään huomattavasti nuoremmasta vaimosta rouva Ivanovasta, jonka elämän suurimpia tragedioita on joutua jumalan selän taa pois vaateputiikkien ääreltä ja katkaista yksi hyvin hoidetuista kynsistään.

Mutta suomalaishahmot ne vasta mielenkiintoisia ovatkin! Teoksessa ei näy vilaustakaan suomalaisista stereotyypeistä vakiintuneinta: murheenmurtamaa, itsesäälissä rypevää, räkä poskella humalassa perkelettä karjuvaa sänkinaamaista kaljamahamiestä. Se tarinan ainoa suomalaismies on vaimonsa tossun alla kyyristelevä, iltakaljaan ja formuloihin lupaa pyytämään joutuva hissukka - taatusti Suomessa vähän joka niemennotkossa esiintyvä miestyyppi, mutta niin kaukana kansallisesta stereotypiasta kuin olla voi! Ja tämä, rakkaat lukijat, on aika hulvattoman hienoa teoksessa, jonka koko hahmokavalkadin kaikkien hahmot ovat stereotypioiden ääriviivoja mukailevia paperinukkeja. Pelkästään tämän vuoksi voisin kumartaa Patrakovaa, vaikken erityisemmin arvosta sitä, miten suuren numeron tämä tekee Leena Leppäselle avioliittovuosien aikana keräytyneistä viidestätoista kilosta. Ketä kiinnostaa oikeasti hei? Leppästen impulsiivinen, venäjää opiskeleva, venäläisprinssistä haaveileva, mutta totaalisen surkeasti venäläiskaunottarien joukkoon sopiva tytär Kira sen sijaan tarjosi minulle hyvät naurut.

Kerronnallisesti Patrakova on melkoisen taitava: tekstintuotto on tuntunut olleen hyvin vaivatonta ja yhtä vaivatonta on sen lukeminenkin. Lauseet ovat lyhyitä, mutta lentävästi muotoiltuja, fontti isoa ja taitto kevyt. Paikoitellen esiintyy toki joitain heikkouksia: aikamuoto vaihtuu kesken lauseen ilman mitään järkevää syytä eikä sanasto ole erityisen runsasta, vaikka hauskoja uudissanoja kuten "sorkkelehtia" mahtuu joukkoon. Moni käyttäisi tästä sanaa "välipalakirja", mutta itselleni tämä toimi sateisen kesän kesäteatterinkorvikkeena.

Niin ja, kyllähän tämäkin kirjabingoon menee. Mutta enpä olisi uskonut bingoruudukon ensimmäistä kertaa nähdessäni, että ruutuun "Venäläinen kirjailija" rengastuu viihdekirjailija Inna Patrakova eikä suinkaan joku Dostojevski, Turgenev tai Tolstoi...