Suopursujen aikaan

Tämä blogiteksti syntyi etupäässä itsepäisyydestä saada koko bingorivi täyteen ennen kesän virallista loppumista (eli huomista). Pahoittelen siis pomppivuutta ja sekavuutta. Nyt ainakin voin kuitenkin todeta hyvällä omallatunnolla, että BINGO!

Ennätin tänä kesänä lukea peräti kaksi kotimaista kirjaa: Matti Hällin Suopursu kukkii ja Lassi Sinkkosen Solveigin laulun. En ollut ihan varma, kumpaan haluaisin syventyä pienen blogitekstin verran, joten laitoin silmät kiinni ja valitsin summanmutikassa. Päädyin Matti Hälliin. Mikä helpotus, siihen minulla sentään oli jonkinlainen side jo ennen teoksen lukemista - Solveigin laulusta en ollut koskaan kuullutkaan. Että joskus ihmisellä käykin tuuri.

Suopursu kukkii on romaani, johon viitataan useissa lähteissä Matti Hällin tuotannon "läpimurtona". Toisaalla sitä tituleerataan myös yhdeksi Suomen luetuimmaksi rakkausromaaniksi. Teos ilmestyi sotavuonna 1943 ja jatkosodan aikana sitä myytiin noin 50 000-80 000 kappaletta. Vuonna 1947 siitä ilmestyi samanniminen elokuva, joka kuitenkin sai melkoiset murskakritiikit.

Kaikella tällä ei minulle kuitenkaan ollut mitään väliä. Minä tunnistin nimen aitan pölyisten niteiden keskeltä vain Tuija Lehtisen Roskisprinssi-romaanin ansiosta. Siinä päähenkilö kirjoittaa novellin Suopursu kukkii joulukuussa. Arvelin jo teininä novellin nimen olevan satiirinen mukaelma jostain muinaisajan klassikosta, joten en kamalasti edes yllättynyt, kun bongasin aittaa kolutessani Suopursu kukkii-nimisen, repeilleen kirjalaitoksen, jonka haperoksi käynyt tekstuuri ja pitkään kylmässä ulkovarastossa säilytetyn esineen tuoksu mielestäni antoivat paljonkin lisää lukukokemukseen.

Sotaa Suopursu kukkii ei sivuakaan, vaikka Hälli kirjoitti sen rintamalla palvellessaan. Sen sijaan tarina sijoittuu 1930-luvulle, meren rannalla sijaitsevaan, idylliseen täysihoitolaan, jossa vieraat edustavat kaikki päähenkilö Martti Kaskea lukuun ottamatta ylimmäisistä ylintä, vaurasta yläluokkaa. Löytyy niin psykologi Rantala vaimoineen kuin teollisuuspohatta johtaja Silver. Kaikki on hyvin "kadonnutta maailmaa", hyvin yläluokkaista, hyvin amerikkalaista, hyvin karikatyyristä - niin kamalan 1930-lukua. Kuin lukisi elokuvaa. Psykologin psykologia on vanhaa ja freudilaista, teollisuusjohtaja polttelee sikareita, urheilee ja ajaa kalliilla autolla, merimies on karski, roteva ja lihaksikas, mutta viinaan menevänäkin reilu jätkä, jolla on tarinoita joka lähtöön. Naishahmot ovat kauniita ja viekoittelevia, mutta ennen kaikkea jokaisessa on jotain majesteettista, jopa komeaa (paitsi siinä yhdessä poikkeuksessa, mutta se kirjoittaakin runoja), ja luonteeltaan melkoisen omapäisiä ja itsenäisiä - ja kaikki tietävät mitä haluavat ja naimisissa olevat osaavat käsitellä miestään sen mukaan.

Monissa arvosteluissa Hällin kerrontaa on kuvattu "unenomaiseksi" ja "sirpaleiseksi". Ennen kaikkea Hälli on taitava vieraannuttamaan (mikä on tietysti oikein hyvä juttu, kun kirjoittaa eskapismia sotaa käyvälle lukijakunnalle), mutta minut Hälli vieraannutti jopa sille rajalle, että meinasin tipahtaa kelkasta kokonaan. Hälliä on kehuttu myös taitavaksi ihmiskuvaajaksi, eikä minulla, vaikka ensin niin luulin, ole tähän vastaan sanomista. Vaikka karikatyyrisiä, kaikki hahmot ovat myös syviä. Jokaisella on oma pinta- ja syvätasonsa, joista ensimmäinen paljastetaan maalailevalla henkilökuvauksella, toinen vuoropuhelun keinoin. Jokaisella hahmotyypillä on myös vastavoimansa. On rikas ja köyhä, johtaja ja alainen, kylmä ja lämmin, moraaliton ja pyhimys. Joskus nämä parit tapaavat toisensa samassa hahmossa, kun syvätaso paljastuukin toiseksi kuin se, joka pintatasoon heijastuu. Ainoa vastinpari, joka ehkä puuttuu on kaunis ja ruma - kaikista henkilöistä löytyy ulkonäöllisesti samoja piirteitä. Vuoropuhelut sisältävät paljon syvällisyyksiä maailmasta, elämästä ja ihmistyypeistä - jopa niin paljon, että välillä lukijaa turhauttaa. Vaikka sisältääkin paljon hyviä elementtejä - mystiikkaa, syvällisyyttä, arkisuutta, unta, valvetta, houretta, rakkautta, himoa, kaipuuta, vierautta - on Suopursu kukkii myös välillä liiankin sentimentaalinen. Mikäli sen haluaa lukea, on oltava juuri ratkaisevan oikeassa mielentilassa. Ja kenties oikeassa iässäkin.

Rantala on tuijottanut liian kauan omaan itseensä, hän on muuttanut jokaisen värähdyksen itsessään tieteeksi. Ihmiset, jotka tekevät tunteistaan rahaa, jotka piiskaavat itsensä innoitukseen kerta kerran perään ja kirjoittavat sydänverellään, ovat kurjassa asemassa. Mutta Rantalan laita on vielä pahempi. Hän ei ole jättänyt hitustakaan tilaa mystiikalle. Hän haluaa olla robotti ja nähdä ihmiset sellaisina ja hänen maailmansa ihmiset ovat stä - ainakin likipitäen.
- Matti Hälli: Suopursu kukkii

Prada, paholaisen päämäärä

Eräänä päivänä työtoverini Taneli innostui kertomaan minulle matkalukemisistaan. Muistaakseni puhe meni jotakuinkin näin:
"Siis sun pitää lukee se! Se on ihan absurdi! Sä tykkäisit siitä varmasti, kun sä oot lukenut nyt niin paljon sellaisia ei-niin-kiinnostavia kirjoja. Siinä on vahvoja naishahmoja eikä lopu silleen kliseisesti, että päähenkilö saa unelmiensa miehen. Ja Miranda Priestlyn hahmo on ihan huikee! Mä tuon sen sulle huomiseksi".

Kyseessä oli takavuosien myyntihitti, Lauren Weisbergerin romaani Paholainen pukeutuu Pradaan - kirja, josta vuonna 2006 tehdyn elokuvasovituksenkin olen onnistunut kaikki nämä vuodet missaamaan. Tai taktisesti välttämään. Tai hienovaraisesti ohittamaan. Mutta enää sen välttely ei onnistunut - teoksen pokkariversio kun toimitettiin minulle aikataulussaan heti seuraavana päivänä työpisteelleni. Ei siinä auttanut kuin lopettaa edellinen kirja ja aloittaa tämä.

Suhtauduin romaaniin Tanelin innostuneesta palopuheesta huolimatta vähän kyynisesti ja varauksella. Ensimmäiset sata sivua vietin tunnelmissa, jotka voisi tiivistää lauseeseen: "Uh, kun on amerikkalaista chick litiä". Valitin aiheesta kirjavinkkarilleni, joka loi minuun hyvin, hyvin pitkän katseen ja totesi: "Niin no... Toihan käytännössä alotti koko genren". Niin... Mitenkäs pääsikin unohtumaan. Seuraavat viisikymmentä sivua suhtauduin teokseen kuin tekisin kirjallisuusarkeologista tutkimusta: olin saapunut paljon puhutun (ja kohtalaisen paljon itsekin lukemani, krhm), kiistellyn chick lit-kirjallisuusgenren perustuksien äärelle. Minun tulisi osoittaa jonkinlaista kunnioitusta tätä savijalkaan muurattua, hehkutettua ja ylistettyä myyntihittiä kohtaan. Jotainhan siinä oli oltava, ei se muuten olisi myynyt niin paljon. Päätin puskea sisulla loppuun asti ja...
Sitten jotain tapahtui.
Pieni lamppu syttyi yhteen aivokurkiaiseni ahtaista, sysipimeistä vinttikomeroista, nosti niskavillat pystyyn ja suorastaan korvia repivä ajatus halkaisi tajuntani:
"Täähän on tarina YSTÄVYYDESTÄ.".

Eihän se ystävyys nyt oikeasti ole se juttu Paholainen pukeutuu Pradaan-teoksen monikerroksisessa juonikuviossa. Eikä ainakaan se juttu, millä teos on tullut kuuluisaksi. Tiivistettynä Paholainen pukeutuu Pradaan on kertomus nuoresta, yliopistosta vastikään valmistuneesta Andreasta, jonka unelma on tulla jonain päivänä The New Yorkerin toimittajaksi, huippujournalistiksi, mutta joka päätyykin töihin Runway-nimiseen muotilehteen. Eikä edes toimittajaksi. Andrea saa paikan lehden päätoimittajan Miranda Priestlyn henkilökohtaisena nuorempana assistenttina. Hommalla ei ole mitään tekemistä kirjoittamisen tai edes toimittamisen kanssa - se on minuuttiaikataulutettu orja-emäntä-suhde, jossa assistenttien on käytännössä oltava Priestlyn tavoitettavissa 24/7. Omaa aikaa ei jää, ja pian Andrea huomaakin laiminlyövänsä elämänsä tärkeimpiä ihmissuhteita. Kaiken töissä kestetyn kidutuksen jälkeen luvassa on kuitenkin palkinto: jos Andrea hoitaa vuoden pestinsä kunnialla, voi hän päästä Priestlyn suhteiden avulla käytännössä mihin tahansa amerikkalaisjulkaisuun töihin. Ensin vain on kestettävä se vuosi. Pääsääntöisesti kiinnostusta Paholainen pukeutuu Pradaan herätti aikanaan muun muassa siksi, että kirjoittaja Weisenberger on aikanaan itse toiminut Voguen päätoimittajan Anna Wintourin assistenttina. Esikoisteos on jo muutenkin melkoisen omaelämänkerrallinen, joten se, missä määrin Miranda Priestlyn lähes sadistinen hahmo pohjautuu Wintouriin, on kutkuttanut yhden jos toisenkin lukijan utelisuutta.

Minua ei kuitenkaan suuremmin kiinnostanut Wintourin ja Priestlyn suhde toisiinsa. Eikä sen kummemmin kuvaukset siitä, miten kieroon kasvanut ja vääristynyt kupla muotimaailma oikeasti on (vaikka sekin tehtiin kyllä selväksi melkein joka sivulla). Minua alkoi yhtäkkiä kiinnostaa tavattomasti Andrean ja tämän lapsuudesta asti elämässä mukana olleen parhaan ystävän Lilyn tarina.
Mietin tosin edelleen, oliko oivallukseni tästä hienosta ihmissuhteesta ihan omani vai oliko se jo yksi niistä argumenteista, joilla Taneli houkutteli minua lukemaan tämän kirjan.

Olin kuitenkin ihan myyty. Andrean ja Lilyn ystävyys on siitä huikea, että siinä on jotain todella, todella todellista. Jokapäiväistä. Arkista. Se muistuttaa jossain määrin läheistä sisarussuhdetta, mutta sitä tasapainottaa hienosti Andrean ja Andrean siskon suhde, joka ei aivan saavuta samaa syvyyttä kuin Andrean ja Lilyn ystävyys. Ja kaikesta tästä arkipäiväsyydestä huolimatta nimenomaan tästä ystävyyssuhteesta muodostuu koko tarinan suurin juonikoukku.

Yksinkertaistettuna siis olin ihan puulla päähän lyöty, kun tajusin, että chick lit-genren kivijalasta löytyy teos, jonka keskeisimmät teemat ovat ura, ystävyys ja perhe, ja joka ei pääty hääkirkkoon ja "prinsessa prinssinsä lopulta saa"-tyyppiseen ratkaisuun. Oloni on edelleen typertynyt. Miten kirjallisuuden genre, jolla on näin vahva, monipuolinen ja kestävä pohja on voinut arkiajattelussa luisua pelkäksi aviomiehenmetsästykseksi, jonka pääosassa on aina naiivi, kömpelö ja hömelö 20-30-vuotias nainen, joka ei osaa tehdä muuta kuin vinguttaa luottokorttia? Keneltä, miksi ja milloin menivät sekaisin käsitteet chick lit ja harlekiinikirjallisuus?

Itse Paholainen pukeutuu Pradaan-lukukokemuksesta minun on rehellisyyden nimissä sanottava, etten saanut teoksesta mitään huikeita elämänohjeita tai eksistentiaalisia oivalluksia. Sain kuitenkin kivan, herättelevän ja opettavaisenkin tarinan - ja muistutuksen siitä, että joskus elämässä pitää osata päättää mikä ihan oikeasti on tärkeää.