Kandikuulumisia

Lukuvuoden 2014-2015 yksi suurprojekti on ollut kandidaatin tutkielman kirjoittaminen. Suurprojekti siksi, että vaikka kyseessä on vaivainen 20 sivun akateeminen paperinivaska, on sen ympärille kasattu uskomattoman paljon oheistoimintaa ja henkistä painetta. Tai jos ei ehkä yliopiston puolelta, niin ainakin omien tavoitteiden, toiveiden ja perfektionismin taholta.

Kämppis – ja muutama muu tuttu ja ystävä – työstävät kandiaan huomattavasti ulkopuolelta tulleeseen aikatauluun sidotummin kuin minä tai kukaan omassa pääaineessani. Muutamassa vaiheessa omaa projektia olen kadehtinut tätä työskentelytapaa ja ajatellut katkerana, miten paljon omastakin kandistani olisi jo valmiina, jos joku olisi antanut eri osioille deadlineja ja pakottamalla pakottanut minut kirjoittamaan. Mutta nyt olen todella tyytyväinen, ettei ole tarvinnut.

Viimeisen viikon aikana on tuntunut kuin olisi kypsynyt kandini suhteen: ensimmäistä kertaa koko prosessin aikana tuntuu, että minulla on ihan oikeasti visio siitä, mihin kaikkeen haluan työni kytkeä ja mikä kaikki on sellaista, mikä taustoittaa omaa tutkielmaani. Jos minut olisi pakotettu kirjoittamaan teoriaosioni syksyllä, olisin kirjoittanut siihen paljon sellaista mitä nyt katuisin. Olen jo nyt varsin erimielinen kuin se ihminen, joka kirjoitti tutkimussuunnitelmani. Syksyllä ajattelin vielä kovin putkiaivoisesti: olin keskittynyt yhteen tai kahteen asiaan hahmottamatta lainkaan kokonaiskuvaa, ja välillä meinasi ihan pää hajota, kun sopivia lähteitä ei tuntunut löytyvän ja homman punainen lanka oli hukassa. Mikään ei liittynyt mihinkään ja kaikki liittyi kaikkeen. Toisaalta ymmärrän tuota putkiaivoa. Se oli syksyllä henkisesti niin tiukilla, ettei sillä ollut voimavaroja muodostaa kokonaiskuvaa edes seuraavasta viikosta - miten se olisi muodostanut sen jostain huomattavasti abstraktimmasta ja monitulkintaisemmasta? Olen siis "armelias itselleni", kuten äärimmäisen raivostuttava positiivisuuspsykologinen ilmaisu kuuluu, ja nautin nyt vallitsevasta valaistumisen tunteesta.

Luojan kiitos minulla on aihe, josta oikeasti pidän ja joka minua kiinnostaa: sen ansiosta projekti ei missään vaiheessa ole ollut ihan totaalisesti jäissä, vaan viikottain ollaan nakutettu vähintään muutama rivi menemään. Koska elämässä on ollut paljon muutakin kuin kandi, ei kirjoittamiseen ole ennättänyt leipääntyäkään eikä passivoituminen ole aiheuttanut passivoitumista. Varsinkin aineiston läpikäynnistä ja analysoinnista olen nauttinut aivan äärettömästi: ihmisten sanastollinen rikkaus on ollut riemastuttavan laaja ja monipuolinen tarkasteltava, ja aineistosta on noussut esiin teemoja, joita tutkielmaa tekemään lähtiessä en olisi uskonut sieltä nousevan.

Kandi etenee siis omaa tahtiaan: tänään ja huomenna nakutellaan siihen taas muutama kappale lisää. Toivotaan, että pian olisi kasassa jo jotain, mitä ei enää haluaisi ollenkaan muokata ja muuttaa.

Mitäs nyt?

Joskus - karmean Karman lakeja noudattaen - käy niin, että ihmisen uskomattoman hyvä tuuri loppuu ja turvattu, pitkäikäinen kesätyöpaikka vetäistään alta säästöihin vedoten. Ei siinä pieni ihminen mitään voi: vaikka työnteko olisi kuinka prioriteettilistan kärjessä, ilmaiseksi ei töitä kuitenkaa huvita tehdä, kun vuokra, ruoka ja bensatkin pitäisi maksaa. No, se on sitten leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Vaan mistäs niitä pettymyksiä nyt sitten löytäisi? 

Mitäs nyt sitten tapahtuu?

1) Ihan höpönä työpaikkailmoitusten lukemista ja niihin vastaamista. Aarresaari on ykkönen. Unohtunut tekstilaji nimeltään työhakemus kaivetaan puolen vuoden naftaliinista ja omaa kielellistä lahjakkuutta testataan ja venytetään äärirajoille asti. Jos olen tarpeeksi sanasukkela, vakuutan kai työnantajan?

2) Pientä stressiä harjoitteluapurahoista. Voi viikonloppu, miksi amanuenssi on silloin vapaalla? Googlekaan ei auta, kun kaikki kapitalistiseen mammonaan liittyvä informaatio on vuodelta 2011 tai väärän laitoksen tuottamaa. Moraalista pohdintaa onko oikein, että yliopisto maksaa toiselle organisaatiolle tekemästäni työstä. Miten tämä homma nyt taas toimikaan? Mutta voi jehna miten mielenkiintoisia työtehtäviä olisi tarjolla. Ottaisikohan ne minut, jos tekisin töitä kuukauden opintotuella..?

3) Epärealistista haaveilua. Maailmanympärimatka? Andeille kiipeilemään? Japaniin apinasafarille? Vapaaehtoistyöhön Filippiineille? Työleirille Sambiaan?! Taivaanrannassa häämöttää kolme kuukautta tyhjää kalenteria - kaikki on mahdollista! Vaan hups vain, sinne ne säästöt sitten menikin. Ja hakuajatkin vapaaehtoistyöhön taitavat olla jo ummessa. Mutta lentolippuja saa onneksi vielä kesälläkin!

4) Realistista haaveilua. Pari viikkoa halvassa Keski-Euroopan maassa opiskellen jotain itseä kiinnostavaa, mikä vielä näyttäisi hyvältä cv:ssä? I like that idea! Onneksi kansainvälisten kesäyliopistojen tarjontaan voi tutustua helposti ja nopeasti. Paha vaan, että haaveet Keski-Euroopasta romuttuvat Viron ja Tanskan rökittäessä kurssitarjonnallaan muut maat 11-0. Mikäs siinä, halpahan se on Virokin ja tanskalaiset on kuulemma todella leppoisaa porukkaa. Alankomaissa hintataso sen sijaan karkaa niin hurjaksi, ettei ilmaiseen tottunut suomalaisopiskelija voi kuin tukehtua epäuskoonsa. Jospa sittenkin istuisin kotona ja opettelisin ohjelmoimaan kotikoneelta käsin..?

5) Pieniä askelia. Jos kukaan ei minulle halua maksaa tekemästäni työstä, niin tekeehän noita pari päivää talkoohengessä ilmaiseksikin. Mitkäs kaikki festarit ja tapahtumat tarvitsivat auttavia käsipareja? Hulluksihan sitä kotona maatessa tulee.

Maaliskuu olkoon optimismin kuukausi ja puhurimainen kevättuuli pitäköön kaikki ovet avoinna. Joutaa sitä kyynistymään toukokuussakin. Paitsi, että ei kyllä - silloinhan pitäisi valmistua ja siirtyä "liian vähän työkokemusta"-kategoriasta "ylikoulutettu"-kategoriaan. Hallelujah maailma, elämä voittaa!

Selaa edes tämä

Terkkuja työharjoittelusta kirjaston hyllyrivien välistä!
Kesken kiireisintä kandivuotta päädyin sivuaineopintojen ansiosta työharjoitteluun paikkaan, jossa käsieni kautta kulkee huiman paljon kirjallisuutta aloilta, joita en itse aktiivisesti seuraa.

Koska harjoittelijan vastuut ja velvollisuudet ovat rivityöntekijän vastaavia väljemmät, ehtii joskus jopa vilkaisemaan hyllyttämänsä kirjojen kansia. Ja voi jee, millaista silmäkarkkia siellä joskus on seassa. Joskus sitä jopa ehtii kaivaa kännykän esiin ja räpsiä kuvia potentiaalisista lukukirjoista. Ja joskus työpäivän jälkeen voi olla niin paljon aikaa, että ennättää jakaa blogissaan niitä kuvia. Eli tässäpä teille kokoelma kuvia kirjoista, jotka kannen perusteella olen viime viikkoina rankannut niin kiinnostavan oloisiksi, että voisin ne joskus lukea. Lukekaa edes te, kun minä en ennätä.