Kirjahulluus

Kahden massiivisen tiiliskiviromaanin väliin pusertuneena kirjaston ylimmällä hyllyrivillä pieni, korkeudeltaan vajaat viisitoista senttinen, nostalgisen murretunpunainen, kultakoristeltu kirja, jonka sivukyljessä lukee Gustave Flaubert Bibliomania. Takakansi lupaa 15-vuotiaan Flaubertin (Rouva Bovary, Sydämen oppivuodet) novellin traagisesta bibliomaani Giacomosta, joka "tuhlaa kaiken rahansa kirjoihin eikä kykene edes syömään tai nukkumaan." Oheen on liitetty myös kaksi esseetä suomalaiskirjoittajilta - Hannu Salmen Kirjojen narrit ja orjat sekä Antti Nylénin Kirjoista ja ihmisistä. Silti taskuun mahtuvalla kirjalla ei pituutta enempää kuin 118 sivua.
 

Aloitan lukemisen automatkalla hautajaisista kotiin, lopetan aikaisin hiljaisena työaamuna, kun asiakkaita ei vielä näy.

Bibliomania on yhtä klassinen kuin kansi lupaa. Tarina yhdestä sen bibliomaaneiksi kutsutun ihmistyypin edustajasta, jonka rakkaus kirjoihin on saanut hulluuden muotoja. Giacomo on kirjakauppias, jolle lukeminen ei enää riitä (jos on koskaan riittänyt, lukea hän kirjoja ainakaan enää oikein osaa) vaan jonka ainoaksi intohimoksi elämässä on muovautunut kirjojen, erityisesti harvinaisten yksilökappaleiden omistaminen. Elämän suurimmaksi tragediaksi muodostuukin kysymys siitä, saako hän omistukseensa kirjan, jota kovasti himoitsee.

Nuo kuumeiset, kiihkeät illat hän vietti kirjojen parissa. Hän kierteli kaupassaan, käveli ristiin rastiin kirjastonsa hyllyväleissä, hurmioituneena, haltioissaan, kunnes äkkiä nauliutui paikoilleen hiukset pystyssä, silmät kiiluen, appoavoimina. Hänen kuumat ja kosteat kätensä vapisivat, kun hän kosketteli hyllyillä olevia kirjoja.
- Gustave Flaubert: Bibliomania

Kulttuurihistorioitsija Hannu Salmen essee Kirjojen narrit ja orjat raottaa inspiraation verhoa Flaubertin novellin takana ja kytkee tekstin mielekkääseen, historialliseen jatkumoon kertoen hurjia tarinoita Euroopassa 1700- ja erityisesti 1800-luvulla tavatuista bibliomaaneista, jotka rakkaus kirjoihin ajoi mielettömiin tekoihin ja lopulta usein harjoittamaan kirjavarkaan ammattia. 

Samaan aikaan, kun bibliomaniasta keskusteltiin, kirjoja luettiin ja kirjoitettiin enemmän kuin koskaan. Jo 1700-luvulla kohtuutonta lukemista - saksaksi Lesesucht - alettiin pitää sairautena: se ei ollut vain pahe vaan aiheutti monenmoisia ruumiillisia oireita heikkonäköisyydestä kihtiin ja hypokondriaan.
- Hannu Salmi: Kirjojen narrit ja orjat

Bibiliofilian ja bibliomanian suhdetta on joskus kuvattu lauseella "Bibliofiili on kirjojensa herra, bibliomaani niiden orja." Kun kirja edellisessä tapauksessa on ystävä, philos, jälkimmäisessä se on hulluuden lähde, mania.

- Hannu Salmi: Kirjojen narrit ja orjat

Suomentaja Antti Nylén puolestaan käsittelee esseessään Kirjoista ja ihmisistä kysymystä siitä, mikä kirja on - sekä esittelee lukevan ihmisyksilön kaksi evoluutiopolkua, joista toinen johtaa lukutoukkuuteen, toinen bibliofiliaan. Nämä kaksi ihmislajia eroavat toisistaan Nylénin mukaan siinä, miten he määrittelevät kirjan. Lukutoukalle tärkeää on tarina, juoni, sisältö, kun taas bibliofiili rakastaa kirjaa analogisena, nidottuna kokonaisuutena. Tästä seuraakin kysysmys: mitä tapahtuu bibliofiilille sähkökirjojen aikakaudella?

Kirjalla on sielu ja ruumis. Niitä voi ajatella erikseen, mutta niitä ei voi erottaa. Toisessa mielessä kuin moni muu esine, kirja on sielu ja ruumis, kuten ihminen tai kansa.
- Antti Nylén: Kirjoista ja ihmisistä

Suljettuani pienen murretunpunaisen kirjan kannet, olen niin innoissani kaikista tuossa hetkessä uusista ja raikkailta tuntuvista ajatuksista, etten malta olla kertomatta niitä eteenpäin juuri parahiksi paikalle saapuneelle työtoverilleni. Kaikki tuntuu järkeenkäyvältä, selvältä, ymmärrän maailmaa taas hieman enemmän. Ja mikä riemu, työkaveri myötäilee papukaijana ulkomuistista toistamiani ajatuksia. Myöhemmin ajaudun kuitenkin epävarmuuden kierteeseen. Entä äänikirjat? 

Kirjabingossa ajan itseni umpikujaan.

Veli Venäjä muuttaa naapuriin

Aion pitää tämän hyvin lyhyenä: Inna Patrakovan Naapurit tarjosi minulle ehkä kesän parhaat röhönaurut.

Odotin teokseen tarttuessani tasan kahta asiaa: nopealukuisuutta ja hömppähuumoria. Sain molemmat. Ei tämän kanssa muutamaa tuntia pidempään köhitty - mutta nauruun meinasin tikahtua useampaankin kertaan. Ihana huomata, että viihdytyn yhä halvemmallakin huumorilla.

Naapureiden juoni on yksinkertaisimmilleen vedettynä seuraava; suomalaispariskunta Leppästen mökkinaapuriksi Saimaan rannalle muuttaa venäläispariskunta, joka ei puhu englantia - saatikka suomea. Pariskunnan välillä railakkaaksikin yltyvä elämänmeno lemmikkipossuineen, huvijahteineen ja ukkoporukan ryyppäjäisineen eroaa radikaalisti rauhalliseen elämään tottuneen suomalaiskaksikon päivärytmistä. Ratkaisematon noidankehä on valmis.

Suomen kansa ei halua erottautua. Siksi täällä on kaikki jotenkin harmaata ja tavanomaista, niin vaatteissa kuin niiden kantajien ajattelussakin. Mutta jos joku suomalaisista on sattunut syntymään originelliksi, hän vastaa heti sataa eurooppalaista, amerikkalaista ja venäläistä originellia.

-  Inna Patrakova: Naapurit

Naapurit pelaa päähenkilöidensä osalta vahvasti steretypioilla eikä hahmojen sielunelämää sen suuremmin syväluodata. Erityisesti venäläiset ovat melkoisen kärjistettyjä tyyppiesimerkkejä suuren ja mahtavan Venäjänmaan uusrikkaista keskiluokkaisista, jotka tulevat Suomeen mökkeilemään, no, venäläisittäin. Herra Ivanov pyöreine vatsoineen ja isoine maastureineen täyttää leppoisan venäläisherran kriteerit ja saa päänsärkyä itseään huomattavasti nuoremmasta vaimosta rouva Ivanovasta, jonka elämän suurimpia tragedioita on joutua jumalan selän taa pois vaateputiikkien ääreltä ja katkaista yksi hyvin hoidetuista kynsistään.

Mutta suomalaishahmot ne vasta mielenkiintoisia ovatkin! Teoksessa ei näy vilaustakaan suomalaisista stereotyypeistä vakiintuneinta: murheenmurtamaa, itsesäälissä rypevää, räkä poskella humalassa perkelettä karjuvaa sänkinaamaista kaljamahamiestä. Se tarinan ainoa suomalaismies on vaimonsa tossun alla kyyristelevä, iltakaljaan ja formuloihin lupaa pyytämään joutuva hissukka - taatusti Suomessa vähän joka niemennotkossa esiintyvä miestyyppi, mutta niin kaukana kansallisesta stereotypiasta kuin olla voi! Ja tämä, rakkaat lukijat, on aika hulvattoman hienoa teoksessa, jonka koko hahmokavalkadin kaikkien hahmot ovat stereotypioiden ääriviivoja mukailevia paperinukkeja. Pelkästään tämän vuoksi voisin kumartaa Patrakovaa, vaikken erityisemmin arvosta sitä, miten suuren numeron tämä tekee Leena Leppäselle avioliittovuosien aikana keräytyneistä viidestätoista kilosta. Ketä kiinnostaa oikeasti hei? Leppästen impulsiivinen, venäjää opiskeleva, venäläisprinssistä haaveileva, mutta totaalisen surkeasti venäläiskaunottarien joukkoon sopiva tytär Kira sen sijaan tarjosi minulle hyvät naurut.

Kerronnallisesti Patrakova on melkoisen taitava: tekstintuotto on tuntunut olleen hyvin vaivatonta ja yhtä vaivatonta on sen lukeminenkin. Lauseet ovat lyhyitä, mutta lentävästi muotoiltuja, fontti isoa ja taitto kevyt. Paikoitellen esiintyy toki joitain heikkouksia: aikamuoto vaihtuu kesken lauseen ilman mitään järkevää syytä eikä sanasto ole erityisen runsasta, vaikka hauskoja uudissanoja kuten "sorkkelehtia" mahtuu joukkoon. Moni käyttäisi tästä sanaa "välipalakirja", mutta itselleni tämä toimi sateisen kesän kesäteatterinkorvikkeena.

Niin ja, kyllähän tämäkin kirjabingoon menee. Mutta enpä olisi uskonut bingoruudukon ensimmäistä kertaa nähdessäni, että ruutuun "Venäläinen kirjailija" rengastuu viihdekirjailija Inna Patrakova eikä suinkaan joku Dostojevski, Turgenev tai Tolstoi...

Maaseutu-utopiaa

Tässä päivänä eräänä bongasin kirjaston nuortenosaston uutuushyllystä karkkikantisen kirjan, jonka kannessa luki: Ilottomien ihmisten kylä, Anne Leinonen, WSOY.


Takakannen luin huolimattomasti, tarttuen lähinnä seuraaviin alkupään lauseisiin:
Aalo löytää ullakolle kätketyn Suuren leikkikirjan. Työsuorituksia ihannoivassa yhteisössä lystinpito on tiukasti kielletty vitsaus, ja naurutaudin uskotaan koituvan kuolemaksi.

Odotin tämän perusteella jotain sadunomaista prinssi saa prinsessansa tarinaa, jossa nuortenkirjallisuuteen yhdistellään Grimmin satujen teemoja Olipa kerran-tv-sarjan tyyliin. Mutta sitten sainkin suomalaista vaihtoehtotodellisuusutopiaa.

Ilottomien ihmisten kylä kuvaa maailmaa, jossa yhdeksän kylän muodostama kokonaisuus on erotettu muusta maaimasta omaksi erillisalueekseen korkealla muurilla. Muurin sisäpuolella ihmiset elävät suunnilleen 1900-luvun alkupuolen maaseutuyhteisön totunnaistapojen mukaan. Teknologiaa käytetään jos kohta ollenkaan (paitsi hurjimmat uudistusmieliset, joita paikoitellen vähän kyräillään) ja kaikki raskaat maataloustyöt tehdään lihasvoimin. Myös muurien ulkopuolelta tulevasta lääkinnästä saatetaan kieltäytyä. Päähenkilö Aalolla on maatalon vanhimpana ja ainoana poikana kovat paineet miellyttää vanhempia, vaikka oikeasti lukeminen ja opiskeleminen kiinnostaisivat enemmän eikä fyysinen kuntokaan sovellu ihan kaikkiin maatalon askareisiin. Aaloa kiehtoo myös kysymys muurin takaisesta maailmasta - eikä aikaakaan, kun pihapiiriin tupsahtaa mies, joka olisi valmis kertomaan tuosta maailmasta lisää...

Sanon tämän täysin rehellisesti: Ilottomien ihmisten kylän vaihtoehtotodellisuus hurmasi minut täysin. Kaikessa suomalaisuudessaan ja takapajuisuudessaan se oli suorastaan eksoottinen - ja ennen kaikkea monin paikoin hyvin uskottava. Nykymaailmasta löytyy paljon yhteisöjä, joihin Ilottomien ihmisten kylän todellisuutta, tapoja ja moraalia voi verrata: Yhdysvaltojen amishyhteisöt, (kotimaisetkin) uskonnolliset vähemmistöt sekä jossain määrin vanhat Itä- ja Länsi-Saksa sekä edelleen voimassa oleva Etelä- ja Pohjois-Korea jaottelut. Teoksen todellisuus tuntuu olevan niin lähellä, mutta samaan aikaan valovuosien päässä. Erityisesti yllätti kuitenkin homoseksuaalisuuden tuominen mukaan tarinaan - vaikka nyt myöhemmin ajateltuna se tuntui täysin loogiselta ratkaisulta ja sopii hyvin aikaan, jossa teos on syntynyt.

Erityisesti huomioni kiinnittyi kuitenkin yhteen yksityiskohtaan: kieleen. Sanasto oli ällistyttävän runsasta, vanhaa maataloustermistöä käytettiin suorastaan tuhlailevasti! Murre- ja puhekielisanastoa oli taitavasti upotettu standardikielen joukkoon. Mukana olivat niin riekkuminen, lysti kuin nohevakin. Samoin nimistö pysäytti: teoksessa seikkailevat Aalon lisäksi myös muun muassa Veea, Seeri, Penjami ja Rietu - kaikki niin tutulta kuulostavia, mutta silti lähes tunnistamattomia. Suorastaan teki mieli tirauttaa pari kyyneltä - miten ilmaisuvoimainen onkaan suomen kieli! Sanojen ilotulitus piti minua pitkään otteessaan: sen voimin kuljin tarinan mukana ensimmäiset sata sivua. Sitten aloin kiinnittää huomiota lauserakenteisiin.

Olen aiemminkin nuortenkirjoja lukiessani ihmetellyt, miksi niiden ilmaisu on usein niin kamalan pelkistettyä - erityisesti jos kirjailijan äidinkieli on suomi. Välillä tuntuu kuin lauseet katkeaisivat kesken ja että niiden väliin jäisi tuhottoman paljon ilmaa. Paljon jää kirjoittamatta, mutta samaan aikaan kerrotaan sellaisia itsestäänselvyyksiä kuin "ovi suljettiin kiinni" tai "hän nukahti uneen" (ihan näin pahoja ei Ilottomien ihmisten kylästä sentään löytynyt!). Ilmaisu muistuttaa siis hämmästyttävän paljon teoksen kohdeyleisön itse tuottamaa tekstiä. Ilottomien ihmisten kylässäkin oli paljon sellaista hiomattomuutta, kömpelyyttä ja jopa naiiviutta, jonka olisin ehdottomasti antanut anteeksi 14-18-vuotiaan kirjoittajan tekstissä, mutta aikuisen kirjoittamana pisti vain miettimään onko nuorille pakko kirjoittaa jo lähtökohtaisesti paikoin kömpelöhkösti muotoiltua tekstiä. Onko tieteellistä näyttöä, että nuori lukija nauttii nimenomaan tällaisesta tekstistä ja samaistuu siihen? Vai pitäisikö nuorille suunnatut romaanit koodata jopa astetta ylemmälle kielimuodolle kuin lukijan oma tekstintuotannollinen taso on? Tämä on tietysti vain yhden ihmisen mielipide Ilottomien ihmisten kylän ilmaisusta, ja saatan itse olla herkässä kehitysvaiheessa, jossa kaikki pitää vääntää rautalangasta ja kaikki mahdollinen ja mahdoton kuvata mahdollisimman tarkasti, jotta tekstistä saisi kaiken irti. Joku muu on ehkä minua kyvykkäämpi täyttämään aukot mielikuvitustaan käyttäen, mutta minä jäin kaipaamaan hirmuisen paljon enemmän - ja hitaampaa tempoa.

Koska en ollut kuullutkaan kirjailijasta enkä lukenut yhtään romaanista kirjoitettua arvostelua ennen kirjaan tarttumista, kuuluu tälle teokselle ehdottomasti bingotaulukon ruutu "Kannen perusteella valittu".

Kattokaa, kattokaa, melkein rivi jo!

Uudelleensyntymisen ihme

Mo Yanin Seitsemän elämääni oli teos, jonka loppuun päästyä mieli teki huokaista "Loppuipas!". Bingotaulukosta tämä 730 sivuinen tiiliskivi nappaa itseoikeutetusti ruudun "Yli 500 sivua". Ihan yhtä hyvin sen olisi voinut sijoittaa ruutuun "Palkittu kirja", sillä teos voitti Nobel-palkinnon vuonna 2012. Mutta yritetään nyt edes saada se rivi täyteen. 

Seitsemän elämääni on tarina kiinalaisesta, rikkaasta maanomistajasta Ximen Naosta, joka teloitetaan vuonna 1948, kun Kiinan kansa maareformin innoittamana nousee kapinaan "riistäjiään", siis rikkaita maanomistajia, vastaan. Näennäisesti viaton mies tuntee tulleensa tapetuksi väärin perustein ja vannoo kostoa murhaajilleen. Hiillostettuaan Manalan ruhtinasta tarpeeksi, Ximen Nao pääsee syntymään uudelleen ensin aasina, sitten härkänä, hevosena, sikana, koirana, apinana ja lopulta - kostonhalun vihdoin hiivuttua - ihmislapsena. Vuosikymmenten varrella Ximen Nao pääsee eri olomuodoissaan kokemaan niin kulttuurivallankumouksen, nälänhädän kuin Kiinan modernisoitumisenkin seuraten sukulaistensa, vaimojensa, lastensa ja tavallisten kyläläisten arkea.

Kyseessä on siis kirjallinen tapaus, josta varmaan hyvin moni ala-asteaikojen koiranpentusatuja muisteleva voisi tuhahtaa ylenkatseellisesti, että "Kyllähän tällaisen olisi kuka tahansa voinut kirjoittaa" - no, eipä ollut kirjoittanut. Seitsemän elämääni on todennäköisesti ainakin omassa lukuhistoriassani ensimmäinen ja ainoa teos, joka on kirjoitettu lähes kokonaan (ihmismielisen) kotieläimen näkökulmasta (lukematta on siis jäänyt esimerkiksi Melvin Burgessin Leidi, elämäni narttuna). Eläinnäkökulma on pakko myöntää mielenkiintoiseksi - varsinkin kun kertojana toimiva Ximen Nao arvottaa itsensä ihmismenneisyytensä ja -mielensä vuoksi aina eläinlajitovereitaan älykkäämmäksi (on muuten isoegoinen kaveri muutenkin tämä Ximen Nao). Vertaillessa Ximenin kuvaamaa eläin- ja ihmismaailmaa, huomaa nopeasti, että tietyt lainalaisuudet vaikuttavat molemmissa. Pariutuminen, kunnia, ylevöitetty rakkaus, uskollisuus, ulostaminen ja johtajuus ovat molemmissa maailmoissa tärkeitä, maailmanjärjestystä ylläpitäviä teemoja. Sekä ihmsistä että eläimistä löytyy sekä suoraselkäisiä sankareita että täysiä idiootteja. Eläinten persoonallisuuseroja käsitellään paikoitellen samalla intensiteetillä kuin ihmistenkin, vaikka eläimistä konkreettisen nimen saakin huomattavasti harvempi kuin ihmisistä, joiden kuvaamisesta kertoja on kaikkein kiinnostunein.

Heti henkilökohtaisia mannerlaattoja järisyttäneen Kotiopettajattaren romaanin jälkeen tämä täysin toisesta ulottuvuudesta kimmahtanut merkkiteos oli minulle itselleni kuitenkin aika mitäänsnaomaton. Sain oikeastaan vain kohtalaisen mielenkiintoisen tarinan kerrottuna uudesta näkökulmasta: en sen kummemmin hyviä nauruja tai vastauksia elämän tarkoitusta etsiviin kysymyksiin. Hahmoinkaan en oikein jaksanut kiintyä. Henkilökohtaisesti minua koskettivat kaikkein eniten teoksen kaksi ensimmäistä osiota: aasin ja härän elämä. Nämä osiot tarjosivat jopa vahvoja tunnereaktioita, joihin viimeiset osiot eivät enää oikein yltäneet (ehkä aloin jo kyllästyä - ja Mo Yan itse ilmestyi kuvioihin aivan liian voimakkaasti). Goodreadsissa arvioin romaanin joka tapauksessa kolmen tähden arvoiseksi, enkä ole vieläkään pyörtämässä puheitani. Kyseessä on kuitenkin juoneltaan tiivis, hyvin kerrottu kokonaisuus, jonka lukemiseen todella voi upota pitkiksikin ajoiksi. Puuduttavia maisemakuvauksia on varsin vähän, mutta yksityiskohtia sitäkin enemmän. Tarkastelukulma on tuore ja läpileikkaus Kiinan lähihistoriasta oikeasti mielenkiintoinen.

Mikäli joku blogin lukijoista tähän teokseen tarttuu, voisin väittää, että hitunen Kiinan lähihistorian tuntemusta helpottaa lukemista, sillä kertoja pitää itsestäänselvänä, että suuret merkkipaalut kuten kulttuurivallankumous tunnetaan - niiden taustoja ei jäädä selittelemään, vaan niiden vaikutuksia tavalliseen kansaan kuvataan hyvin likimääräisesti. Kannattaa siis luntata viimeisten 50 vuoden merkkipaalut jostain ennen tähän tarttumista, muuten voi esimerkiksi suuri nälänhätä jäädä kokonaan tajuamatta. Siitäkään kun ei hillitöntä numeroa tehdä.

Voi Jane Eyre!

Tämä kesä starttasi komeasti klassikolla eli Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanilla. Kyseessä on yksi niistä kymmenistä teoksista, joita on uhannut ikuinen sijoittuminen "Luen sitten joskus"-listalle - miltei yksinomaan klassikon asemansa vuoksi. Elämä on kovasti yrittänyt opettaa, ettei klassikoita tulisi vältellä - ne kun usein ovat klassikoita hyvästä syystä - mutta en näytä vieläkään ottaneeni oikein onkeeni tätä neuvoa. Nyt Kotiopettajattaren romaanin jälkeen lupaan kuitenkin muistaa sen taas hetken. Olen edelleen - melkein kuukausi kirjan lukemisen jälkeen - niin hurmaantuneessa tilassa, etten oikeastaan ole kiinnostunut kirjoittamaan juonitiivistelmää tai edes pehmeää arvostelua, vaan luotan sokeasti blogini lukijan sivistystasoon ja siihen, että hän tuntee Kotiopettajattaren romaanin tarinan ainakin pääpiirteittän - jos ei tiedä ja haluaa lukea paneutuneen, lähes esseemäisen kirja-arvostelun minun katteettoman hehkutustekstini sijaan, kannattaa luntata vaikka täältä.

”Kuulijan kiinnostus kirvoittaa kertojan kielen."

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

En muista pitkään, pitkään aikaan lukeneeni mitään teosta, joka olisi liikuttanut ja koskettanut samalla tavalla kuin Jane Eyren tarina. Lähilukuhistoriasta en muista yhtään romaania, jonka henkilöt olisivat tuntuneet yhtä eläviltä, voimakkailta ja itsenäisiltä persooniltaan kuin Jane, herra Rochester, Reedin perhe ja monet muut. Vaikka myönnettävä toki on, että jotkin hahmot olivat varsin stereotypisiä ja Janen orpotytön kasvutarina oli kliseen maineessa jo silloin, kun Brontë romaaninsa kirjoitti, mutta silti!

Yksityiskohta, joka minua jaksoi kiehtoa halki romaanin, oli se, kuinka rumiksi ja lähes luontaantyöntäviksi Jane kertojana kuvasi sekä itsensä että suuren rakkautensa kohteen herra Rochesterin. Eihän ilmiö sinällään mitenkään uusi ole - samaa, erityisesti naispäähenkilöille tyypillistä "olen ruma, mutta fiksu ja sain siksi miehen"-tematiikkaa tapaa nykykirjallisuudessakin muodossa jos jonkinlaisessa, vaikka viime aikoina se on tuntunut joissain genreissä joutuneen luovuttamaan asemiaan angloamerikkalaiselle ihanteelle tehdä romaanihenkilöistä täydellisiä kansikuvatyttöjä- ja poikia. Ylipäätään koko tälle "Ruma, mutta fiksu" vs. "Kaunis, mutta tyhmä"-asettelulle voisi myös uhrata vaikka kokonaisen väitöskirjan, niin syvällä se tuntuu kulttuurissamme olevan. Mutta se, mikä minut nimenomaan tässä romaanissa lähes täydellisesti lumosi, ei ollut Janen välillä jopa liioitellun huomaamattomaksi ja epäviehättäväksi kuvattu ulkonäkö, vaan se, kuinka rumaksi Jane kuvaa herra Rochesterin! Hyvinvoivaksi ja voimakkaaksi kyllä, mutta myös tummaksi, kolhoksi, kuin korppikotkaksi, jolla on taipumusta murjottaa omissa oloissaan ja joka ei oikein tunnu viihtyvän sosiaalisissa tilanteissa ja jonka ainoa valtti naimakaupoissa on omaisuus. En tiedä miksi, mutta tätä "ulkoisesti ruman ja vaikealuonteisen, mutta viehättävän miehen"-tematiikkaa ei nykykirjallisuudessa tapaa oikeastaan lainkaan. Nykykirjailija voi laittaa päähenkilönsä haukkumaan ulkonäkönsä alimpaan hornaan, mutta mies, jonka nainen lopulta saa, on aina pohjattoman ymmärtäväinen, vähintään mukiinmenevän näköinen ja sympatiaa herättävä. Sen sijaan 1900-lukua edeltävästä - myös antiromanttisesta - kirjallisuudesta tätä rumaluonteista ja luotaantyöntävää miestyyppiä tapaa jopa yllättävän usein (puhutaanko vaikka herra Darcysta?). Mihin se miestyyppi on kadonnut? Vaadin sitä takaisin!

Umpimieliset ihmiset toivovat usein paljon enemmän kuin avomieliset sitä, että heidän ajatuksistaan ja murheistaan keskusteltaisiin avoimesti. Ankarinkin stoalainen on lopulta vain ihminen ja usein pelkästään kiitollinen, jos joku rohkeasti ja hyvää tarkoittaen sukeltaa hänen ”sielunsa hiljaiseen mereen”.

 Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

Pomin Kotiopettajattaren romaanista itselleni vain kaksi tätäkin blogitekstiä havainnoimaan käytettyä lainausta, vaikka oikeasti se antoi minulle paljon, paljon enemmän. Luin sen tasantarkkaan oikeanlaisessa mielentilassa kyetäkseni imemään siitä sekä vaikutteita, neuvoja, huumoria kuin jonkinlaista lohtuakin - ja todetakseni, että Charlotte Brontë oli taatusti yksi aikansa parhaista ihmisluonteen kuvaajista. Kirjabingotaulukossa päätin sijoittaa romaanin sarakkeeseen "Historiallinen". Näin on siis bingotaulukko avattu.