Elämäntaitoa opettelemaan

Olipa kerran aika, jolloin elämäntaitoa tiivistäviä ohjekirjoja julkaistiin lähes kaikissa painotaloissa. Tarjoiltiin superarkea, leppoistamista huusholliin kuin uusintapainosta yksinelon ihanuudestakin. Moni kuluttaja ei kuitenkaan tiennyt, ettei noista neuvoista tarvitsisi maksaa. Erityisesti opiskelijoiden olisi ollut parempi hyödyntää Nyyti ry:n julkaisemaa Elämäntaito-opasta.

Tuossa oppaassa ei ollut päällekäyvää kirjoittajaa, jonka omaelämänkerralliset jaaritukset olisivat saaneet lukijan unohtamaan, että oli tarkoitus keskittyä häneen itseensä. Ei ollut hyperkorrektia puhuttelua tai maailmaa syleilevää horoskooppikieltä vieraannuttamassa. Alle sadassa sivussaan opas tiivisti tiedot hyvästä arjesta, stressistä, tunteiden tunnistamisesta. Miellyttävä taitto ja väritys paransivat lukukokemusta. Loppupuolelta löytyvät tehtävät auttoivat jäsentämään luettua, tarkastelemaan omaa elämää ja tehtäviä valintoja.

Jotkin asioista toki olisi halunnut kuulla ääneen sanottuina, mutta luettuinakin teho oli suuri.

Syyskuulumisia

Syyskuu meni ja lokakuun kylmyys vavisuttelee jo luita, mutta blogissa tunnun elävän edelleen kesää. Kesän alussa ajattelin, että minulla olisi motivaatiota, kiinnostusta ja ennen kaikkea aikaa kirjoitella blogiin aktiivisemmin oikeasti päteviä tekstejä. Taisi olla turha luulo. Uteliaille kerrottakoon, että kesän to do-listaltani jäi tosi paljon muitakin juttuja tekemättä, kun heinäkuussa elämäni heitti kuperkeikkaa ja moni asia elämässäni nukkumajärjestelyistä alkaen meni ihan uusiksi. Siihen nähden, miten kokonaisvaltainen elämänmuutos kyseessä on ollut, olen jäsentänyt ja analysoinut aihetta aika vähän.

Syksyyn siirtyminen ja opiskeluun orientoituminen ovat olleet minulle tänä vuonna äärimmäisen haastavia, jopa mahdottomilta tuntuvia juttuja. Välillä luulen jo molemmissa onnistuneeni, mutta sitten osuu seinä vastaan. Nyt, kipuiltuani jo kuukauden, alan ehkä vähitellen löytää elämääni rytmin ja jonkinlaisen tasapainon. Odotan joulukorttikautta kuin kuuta nousevaa, sillä kaiken tämän lukemisen jälkeen sormia suorastaan syyhyttää päästä tekemään jotain konkreettista.

Syksyssä merkillepantavaa on ollut se, että olen ollut ihan äärimmäisen kiinnostunut monesta eri asiasta. Keskittymiskykyni on edelleen luokkaa kultakala, eli mielenkiintoni vaihtaa kohdettaan noin puolen tunnin sykleissä. Kiinnostuksenkohteista on ollut kuitenkin löydettävissä suuria pääteemoja. Näistä teemoista haluaisin kirjoittaa blogiinkin, mutta epäilen aikani riittävyyttä. Mikäli kirjoittamaan innostun, voitte odottaa postauksia ainakin seuraavista aiheista:

1. Motivaatiopsykologia
2. Työnhakujutut, cv:t, oman osaamisen esiintuominen ja ammatillinen kehittyminen
3. Naisen ja naiseuden representaatiot japanilaisessa populaarikulttuurissa
4. Hyötypelit
5. Kirjoittaminen ja kirjoittamisen oppiminen ja opettaminen
6. Elämäntaito, elämänhallinta
7. Japanin opiskelu
8. Mongolialainen popmusiikki

Toivottavasti siirtyminen syksyyn on teille muille ollut helpompi ja mukavampi. Yritän varmaan kuluvan syksyn aikana etsiä blogilleni uusia suuntia ja tilaa huvin ja hyödyn välimaastosta. Informatiivisuus olisi tavoiteltavaa, ja asiatekstejä olisi mukava kirjoitella, mutta joskus tuntuu, että lukijat olisivat jopa rahtusen kiinnostuneempia minun kuulumisistani. Hmm...

Sarjakuvaa ja sirkustelua: Sirkus Rinkeli

Anne Muhosen ja Tiina Konttilan uunituore sarjakuva-albumi Sirkus Rinkeli on sympaattinen, selkeästi lapsille suunnattu uutuus, joka sulattaa sydämen peppipitkätossumaisella elämänfilosofiallaan ja veikeällä hahmosuunnitelullaan.

Sirkus Rinkelin heikkoudet sarjakuvana ovat lähinnä sirkuksen geneerisyys lastenkirjamiljöönä, muutama sivun vaikea ruutujako ja muutamien isompien ruutujen perspektiiviongelmat. Aikuislukija ehkä kaipaisi myös intensiivisempää draamankaaren rakentamista. Vahvuuksia ovat ehdottomasti hahmojen hurmaava, lähes animaatiomainen ilmeikkyys, värien käyttö ja koko albumin mietitty visuaalinen ilme. Tarinana sarjakuva on myös miellyttävä lukea. Kerronta ja huumori sulauttavat teoksen länsimaiseen lastenkirjaperinteeseen, mutta uniikkejakin ideoita löytyy monia.

Lähde ja kauppa

Oli hauskaa lukea pitkästä aikaa lapsille tehtyä sarjakuvaa. Genre ei tekijöilleen ole helppo, vaikka siltä ensivilkaisulla näyttääkin; kliseisiin on helppo upota. Siihen nähden Muhonen ja Konttila onnistuvat mielestäni oikein mukavasti.

Celia - lukemisesteisen pelastus

Olen viimeisen viikon aikana vinkannut tässä postauksessa esiintyvää palvelua niin monelle, että koen sen jo ansaitsevan vähän laajempaa huomiota blogipostauksen muodossa. Samalla tämä merkintä aloittaa tämän kesän kesätavoitelistassa luvatun blogipostaussarjan, jonka teemana on "töissä opittuja juttuja". Eihän siitä kesästä ole kuin kolmasosa vasta mennyt! Hyvin ennättää uuden sarjan vielä aloittaa.

Kaveri- ja tuttavapiiristä on viime vuosina löytynyt yllättävän monia lukemisesteisiä ihmisiä. Kellä on lukivaikeutta, kellä keskittymishäiriötä. Kovasti on moni näistä tuttavista joutunut opiskelu-uransa aikana taistelemaan oppiakseen edes jotain kirjakeskeisessä opintomaailmassa. Joillain ovatkin opinnot sitten jääneet kesken ihan vain siksi, ettei tieto tartu pelkkää kirjaa tavaten. Moni sinnittelee dokumenttien, uutisten ja äänikirjojen varassa - harva on kuitenkaan kuullut koskaan palvelusta nimeltä Celia.

Celia on suomalainen lukemisesteisiä henkilöitä palveleva kirjasto, jonka valikoimasta löytyy niin äänikirjoja ja elektronisia kirjoja kuin myös pistekirjoituksella kirjoitettuja teoksia, koskettelu- ja kuvakirjoja ja kohokuvia ja -karttoja. Sisällöllisesti aineisto koostuu niin kauno- kuin tietokirjallisuudestakin. Valikoimasta löytyy myös oppikirjoja, jotka poikkeuksena muuten täysin ilmaiseksi lainattavissa olevasta aineistosta ovat maksullisia - niitä voi ostaa erillisestä Oppari-verkkokaupasta. Celia viettää tänä vuonna 125-vuotisjuhlavuottaan, mikä selittää muun muassa laajan näkyvyyden kirjastomaailmassa sekä Kirjasto kaikille-kampanjan, jonka avulla yhteistyötä yleisten kirjastojen kanssa on synnytetty.

Celian asiakkaaksi voi reksiteröityä kuka tahansa, joka kärsii oppimis- tai keskittymisvaikeuksista, lukihäiriöstä, näköongelmista tai muista lukemista haittaavasta esteestä.  Mistään näistä vaivoista ei kuitenkaan tarvitse esittää virallista lääkärintodistusta rekisteröidyttäessä palveluun - oman suullisen ilmoituksen pitäisi riittää.

Celian äänikirjoja pääsee lainaamaan tekemällä lähikirjastossaan rekisteröinnin Celia-palveluun. Itse sitä ei ikävä kyllä pysty tekemään: verkossa rekisteröinti onnistuu vain poikkeustapauksissa. Yhteistyökirjastot, joissa rekisteröinnin voi käydä tekemässä löytyvät täältä. Kannattaa itseään lähintä kirjastoa etsiessä huomata, etteivät kaupunkien pääkirjastot useinkaan ole Celian yhteistyökumppaneita, vaan rekisteröintitoiminta keskittyy pääosin pienempiin toimipisteisiin.

Jos itse olisin tiennyt Celiasta parikin vuotta sitten, olisi varmaan jo hankkinut kirjastolle sen seitsemäntoista uutta asiakasta. Mutta koska kuulin siitä vasta nyt, pääsee projekti vasta alkuunsa. Toivottavasti mahdollisimman moni Celian tarjonnasta hyötyvä pääsee juhlavuoden aikana osalliseksi kirjaston palveluista!

Täältä tullaan kesä!

Yllättävä seikkailuhengen tuuli puhuroi lävitseni viikonloppuna, ja sain aikaiseksi 12 kohdan kesätavoitelistan. Lista ei ole ehdoton, mutta suuntaa antava. Tähän on myös hyvä palata, kun makaa turhautuneena ja tylsistyneenä sängynpohjalla pitkän työpäivän jälkeen, helteestä kärsien ja toiselle paikkakunnalle töihin lähteneen kämppiksen perään itkien. Kesäkuun ensimmäisenä päivänä listani näyttää tältä:

• Frisbeegolf.
• Sulkapallo.
• Uimarantaturnee - mahdollisimman monta kaupungin uimarantaa, mieluiten pyöräillen.
• Desucon, Animecon (?), miitti (?).
• Venyttele! Jos et päivittäin, niin ainakin saunapäivinä.
• Jäätelötreffejä!!!
• Lue hyviä kirjoja.
• Someton päivä kerran kuussa.
• Blogiin uusi postaussarja, jos aikaa ja kirjoitusfiilistä on.
• Maakuntamatkailua - käy nyt edes ne pari helposti saavutettavaa kohdetta.
• Veljen luo mieluiten kerran viikossa.
• Tee ainakin 10 tumblr-postauksen kivoista listoista.

Kandikuulumisia

Lukuvuoden 2014-2015 yksi suurprojekti on ollut kandidaatin tutkielman kirjoittaminen. Suurprojekti siksi, että vaikka kyseessä on vaivainen 20 sivun akateeminen paperinivaska, on sen ympärille kasattu uskomattoman paljon oheistoimintaa ja henkistä painetta. Tai jos ei ehkä yliopiston puolelta, niin ainakin omien tavoitteiden, toiveiden ja perfektionismin taholta.

Kämppis – ja muutama muu tuttu ja ystävä – työstävät kandiaan huomattavasti ulkopuolelta tulleeseen aikatauluun sidotummin kuin minä tai kukaan omassa pääaineessani. Muutamassa vaiheessa omaa projektia olen kadehtinut tätä työskentelytapaa ja ajatellut katkerana, miten paljon omastakin kandistani olisi jo valmiina, jos joku olisi antanut eri osioille deadlineja ja pakottamalla pakottanut minut kirjoittamaan. Mutta nyt olen todella tyytyväinen, ettei ole tarvinnut.

Viimeisen viikon aikana on tuntunut kuin olisi kypsynyt kandini suhteen: ensimmäistä kertaa koko prosessin aikana tuntuu, että minulla on ihan oikeasti visio siitä, mihin kaikkeen haluan työni kytkeä ja mikä kaikki on sellaista, mikä taustoittaa omaa tutkielmaani. Jos minut olisi pakotettu kirjoittamaan teoriaosioni syksyllä, olisin kirjoittanut siihen paljon sellaista mitä nyt katuisin. Olen jo nyt varsin erimielinen kuin se ihminen, joka kirjoitti tutkimussuunnitelmani. Syksyllä ajattelin vielä kovin putkiaivoisesti: olin keskittynyt yhteen tai kahteen asiaan hahmottamatta lainkaan kokonaiskuvaa, ja välillä meinasi ihan pää hajota, kun sopivia lähteitä ei tuntunut löytyvän ja homman punainen lanka oli hukassa. Mikään ei liittynyt mihinkään ja kaikki liittyi kaikkeen. Toisaalta ymmärrän tuota putkiaivoa. Se oli syksyllä henkisesti niin tiukilla, ettei sillä ollut voimavaroja muodostaa kokonaiskuvaa edes seuraavasta viikosta - miten se olisi muodostanut sen jostain huomattavasti abstraktimmasta ja monitulkintaisemmasta? Olen siis "armelias itselleni", kuten äärimmäisen raivostuttava positiivisuuspsykologinen ilmaisu kuuluu, ja nautin nyt vallitsevasta valaistumisen tunteesta.

Luojan kiitos minulla on aihe, josta oikeasti pidän ja joka minua kiinnostaa: sen ansiosta projekti ei missään vaiheessa ole ollut ihan totaalisesti jäissä, vaan viikottain ollaan nakutettu vähintään muutama rivi menemään. Koska elämässä on ollut paljon muutakin kuin kandi, ei kirjoittamiseen ole ennättänyt leipääntyäkään eikä passivoituminen ole aiheuttanut passivoitumista. Varsinkin aineiston läpikäynnistä ja analysoinnista olen nauttinut aivan äärettömästi: ihmisten sanastollinen rikkaus on ollut riemastuttavan laaja ja monipuolinen tarkasteltava, ja aineistosta on noussut esiin teemoja, joita tutkielmaa tekemään lähtiessä en olisi uskonut sieltä nousevan.

Kandi etenee siis omaa tahtiaan: tänään ja huomenna nakutellaan siihen taas muutama kappale lisää. Toivotaan, että pian olisi kasassa jo jotain, mitä ei enää haluaisi ollenkaan muokata ja muuttaa.

Mitäs nyt?

Joskus - karmean Karman lakeja noudattaen - käy niin, että ihmisen uskomattoman hyvä tuuri loppuu ja turvattu, pitkäikäinen kesätyöpaikka vetäistään alta säästöihin vedoten. Ei siinä pieni ihminen mitään voi: vaikka työnteko olisi kuinka prioriteettilistan kärjessä, ilmaiseksi ei töitä kuitenkaa huvita tehdä, kun vuokra, ruoka ja bensatkin pitäisi maksaa. No, se on sitten leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Vaan mistäs niitä pettymyksiä nyt sitten löytäisi? 

Mitäs nyt sitten tapahtuu?

1) Ihan höpönä työpaikkailmoitusten lukemista ja niihin vastaamista. Aarresaari on ykkönen. Unohtunut tekstilaji nimeltään työhakemus kaivetaan puolen vuoden naftaliinista ja omaa kielellistä lahjakkuutta testataan ja venytetään äärirajoille asti. Jos olen tarpeeksi sanasukkela, vakuutan kai työnantajan?

2) Pientä stressiä harjoitteluapurahoista. Voi viikonloppu, miksi amanuenssi on silloin vapaalla? Googlekaan ei auta, kun kaikki kapitalistiseen mammonaan liittyvä informaatio on vuodelta 2011 tai väärän laitoksen tuottamaa. Moraalista pohdintaa onko oikein, että yliopisto maksaa toiselle organisaatiolle tekemästäni työstä. Miten tämä homma nyt taas toimikaan? Mutta voi jehna miten mielenkiintoisia työtehtäviä olisi tarjolla. Ottaisikohan ne minut, jos tekisin töitä kuukauden opintotuella..?

3) Epärealistista haaveilua. Maailmanympärimatka? Andeille kiipeilemään? Japaniin apinasafarille? Vapaaehtoistyöhön Filippiineille? Työleirille Sambiaan?! Taivaanrannassa häämöttää kolme kuukautta tyhjää kalenteria - kaikki on mahdollista! Vaan hups vain, sinne ne säästöt sitten menikin. Ja hakuajatkin vapaaehtoistyöhön taitavat olla jo ummessa. Mutta lentolippuja saa onneksi vielä kesälläkin!

4) Realistista haaveilua. Pari viikkoa halvassa Keski-Euroopan maassa opiskellen jotain itseä kiinnostavaa, mikä vielä näyttäisi hyvältä cv:ssä? I like that idea! Onneksi kansainvälisten kesäyliopistojen tarjontaan voi tutustua helposti ja nopeasti. Paha vaan, että haaveet Keski-Euroopasta romuttuvat Viron ja Tanskan rökittäessä kurssitarjonnallaan muut maat 11-0. Mikäs siinä, halpahan se on Virokin ja tanskalaiset on kuulemma todella leppoisaa porukkaa. Alankomaissa hintataso sen sijaan karkaa niin hurjaksi, ettei ilmaiseen tottunut suomalaisopiskelija voi kuin tukehtua epäuskoonsa. Jospa sittenkin istuisin kotona ja opettelisin ohjelmoimaan kotikoneelta käsin..?

5) Pieniä askelia. Jos kukaan ei minulle halua maksaa tekemästäni työstä, niin tekeehän noita pari päivää talkoohengessä ilmaiseksikin. Mitkäs kaikki festarit ja tapahtumat tarvitsivat auttavia käsipareja? Hulluksihan sitä kotona maatessa tulee.

Maaliskuu olkoon optimismin kuukausi ja puhurimainen kevättuuli pitäköön kaikki ovet avoinna. Joutaa sitä kyynistymään toukokuussakin. Paitsi, että ei kyllä - silloinhan pitäisi valmistua ja siirtyä "liian vähän työkokemusta"-kategoriasta "ylikoulutettu"-kategoriaan. Hallelujah maailma, elämä voittaa!

Selaa edes tämä

Terkkuja työharjoittelusta kirjaston hyllyrivien välistä!
Kesken kiireisintä kandivuotta päädyin sivuaineopintojen ansiosta työharjoitteluun paikkaan, jossa käsieni kautta kulkee huiman paljon kirjallisuutta aloilta, joita en itse aktiivisesti seuraa.

Koska harjoittelijan vastuut ja velvollisuudet ovat rivityöntekijän vastaavia väljemmät, ehtii joskus jopa vilkaisemaan hyllyttämänsä kirjojen kansia. Ja voi jee, millaista silmäkarkkia siellä joskus on seassa. Joskus sitä jopa ehtii kaivaa kännykän esiin ja räpsiä kuvia potentiaalisista lukukirjoista. Ja joskus työpäivän jälkeen voi olla niin paljon aikaa, että ennättää jakaa blogissaan niitä kuvia. Eli tässäpä teille kokoelma kuvia kirjoista, jotka kannen perusteella olen viime viikkoina rankannut niin kiinnostavan oloisiksi, että voisin ne joskus lukea. Lukekaa edes te, kun minä en ennätä.

Runoutta pakkaspäivään

Pari viime päivää olen lukenut suomalaista runoutta: Otto Mannista, Katri Valaa ja Märta Tikkasta. Ennen perjantaita pitäisi kahlata läpi vielä Turkkaa ja Manneria. Sitten saa runous hetkeksi riittää.

Tähän mennessä Tikkasen proosallinen kertomusrunous on tuntunut helpoimmalta seurata, Mannisen runo runolta vaihtuva mitta ja usein sotilaallisen tarkassa mitassa pysymisestä seuraava sanojen sisällöttömyys vaikeimmalta.

Manninen (Säkeitä, 1905 ja Säkeitä II, 1910) on minulle arvoitus. Pitääkö lukea kieltä, tarinaa vai symboliikkaa - vai yrittää lukea sitä, mitä ei ole? Vai pitääkö vain hymistä ja nyökytellä joskus pakotetultakin tuntuville loppusoinnuille ja ihastella mitassa pysymistä? En tiedä minkä valitsisin, mutta se kieli. Voi, Mannisen kieli on niin kaunista.

Näen katseen, en näe pohjaa,
näen yöllisen välke-veen: 
tuli suurten tähtien ohjaa
yön loistohon lohtuiseen.
- Otto Manninen: Yölliset meret

Valastakaan (Kaukainen puutarha, 1925) en tiedä mitä ajatella. Miten paljon piilotettua symboliikkaa ja tulkinnanvaraisuutta runojen riveihin on kätketty? Miten paljon uskallan tulkita ja mikä on oikea tulkinta? Onko alkupään runojen intohimo luonteeltaan seksuaalista - vai lapsellista hurmosta keväästä? Mutta Valalta ovat mielestäni löytyneet kaikkein pysäyttävimmät kielikuvat. Ja näitä runoja luin ilolla.

Haapasienet nousevat maasta
hauraina ja naurettavan pieninä
muistuttaen kuolleen lapsen harmahtavia korvalehtiä. 
- Katri Vala: Sienet

Mäkien rinteillä helottaa puolukan, 
myöhäisen hedelmän
punainen valtimoveri. 
- Katri Vala: Kirkas syyspäivä

Tikkasen lähes romaanimuotoisessa teoksessa (Vuosisadan rakkaustarina, 1978) on eniten merkintöjä edellisten lukijoiden jäljiltä. Ei ole kauhean vaikea ymmärtää miksi. Tikkasen tekstiä on helppo seurata. Siihen on helppo samaistua. Se tulee hyvin kirjoitetun proosan tavoin iholle ja sanoo sanottavansa ilman korulauseita tai kärsimättä pakotetusta mittamuotista. Se on avointa.

minäkin syön suruuni
kestääkseni oman järkevyyteni
ja suuret tunteeni itstuvat eksyneinä vieressäni
kaikki tunteeni
ja minä
yöt yltänsä sohvassani
- Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina (s.148)

Kun maa keinuu
otan aivan pieniä askelia
miltei täysin
huomaamattomia
niin ehkä voin
pysyä tasapainossa
- Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina (s. 172)

Tällaisia tuntemuksia minulla joululomani viimeisinä päivinä. Tarttukaa tekin runoihin. Mutta ajan kanssa. Älkää näin hätiköiden kuin minä.