Vuoden 2012 kirjasuosikit

Se on taas kuulkaa aika tiivistää vähän männävuotta. En tiedä, olenko ainoa, jolle tammikuut on vähän vaikeita, kun samaan aikaan elää täysillä uutta vuotta, mutta silti tuntuu, että toinen jalka laahaa vielä vanhan vuoden puolella. Mutta kummallisista aikakäsityksistä joskus lisää.

Vuonna 2012 luin tasan 50 kirjaa kannesta kanteen.
Luetuista teoksista peräti 38% oli kotimaista tuotantoa. Muiden eurooppalaisten kirjailijoiden (mukaan laskettu myös venäläiset) edustus oli 40%, josta niinkin huikea luku kuin 18% oli brittikirjailijoiden tuotoksia. Yhdysvaltalaista alkuperää kirjoista oli 16%, aasialaista vain vaivaiset 6%. Latinalaisen Amerikan, Afrikan ja arabimaailman edustajat puuttuvat viime vuoden listasta kokonaan. Tämän vääryyden voisin yrittää korjata tämän vuoden puolella, sillä en henkilökohtaisesti näe pelkästään yhdeltä kieli- tai kulttuurialueelta tulevan kirjallisuuden lukemista kauhean terveenä toimintana...

Haluaisin sanoa lukeneeni viime vuonna pelkästään hyviä kirjoja - sellaisia, joihin mielelläni palaisin uudelleen ja sellaisia, jotka herättivät minussa suuria tunteita. Noh, ilmeisesti muutaman noista viidestäkymmenestä kirjasta on lukenut joku kolmesta, tällä hetkellä nukuksissa olevista sivupersoonistani, sillä juuri nyt ruorissa olevan persoonan mielessä eivät jotkin noiden listattujen kirjojen nimistä herätä minkäänlaisia muistikuvia tunteista nyt puhumattakaan... Mutta eipäs silti hätäillä sen dementia-diagnoosin kanssa!

Hienoja kirjoja tuolla luettujen kirjojen listalla on montakin. Olisi oikein kivaisaa tehdä lyhyt ja napakka top5 kaikkein eniten tunnetasolla vaikuttaneista kirjoista, mutta sori, en mitenkään pääse tasalukuun - top6 on paras mihin kykenen!

Chris Cleave: Little Been tarina
Voihan itku. Karkkikansiin kääritty syväluotaus asioista, joita ei ehkä haluaisi ajatella.

Virginia Woolf: Oma huone
Kaunokirjallisuuden ja manifestin onnistunut yhteenliittymä. Löytyy netistä englanniksi myös laillisena ilmaisjakeluna: A Room of one's own.

Hermann Hesse: Arosusi
Itsetutkiskelun paikka. Ihmismieli on kirjailijan leikkikenttänä aina yhtä viihdyttävä.

Riikka Pulkkinen: Totta
Emotianaalisesti hirveän raskaslukuinen, ihanan monitasoinen. Jättää lukijalle vapauden kohdistaa luennan fokus joko kaikkiin tai vain muutamaan kipupisteeseen.

Jan Salminen: Äidinmaa
Niitä kirjoja, joita ei uskoisi suomalaisen kirjoittamaksi. Aiheutti pahimmillaan fyysistä pahaa oloa, mutta sai kyseenalaistamaan hirmuisen määrän asioita. Kuten sen, miten maskuliinisuus rakentuu.

Yiyun Li: Kultapoika, smaragdityttö
Yllätyksistä ja hämmentävistä loppuratkaisuista täyteläinen, nyky-Kiinaan sijoittuva novellikokoelma.

Maantieteellinen mysteerio

Unkarilaisilla - tai ainakin eMagyarul-sivustolla - on hyvin jännä käsitys Suomen maantiedosta...
Sen lisäksi, että menetettiin sodissa nykyisen Karjalan tasavallan alue, näytetään menettäneen myös Pohjois- ja Etelä-Karjala. Lisäksi venäläiset on käyneet näköjään täyttämässä Suomenlahden umpeen irtomaalla... Noh, pääseepä Viroon muullakin kuin laivalla.

Rimanaloitus

Mietiskeltyäni päiväkausia mahdollisimman kliseevapaata tapaa aloittaa uusi blogi, tulin vihdoin siihen tulokseen, ettei sellaista tapaa ole. Uuden blogin korkkaamiseen tuntuisi pikasilmäilyn perusteella olevan blogosfäärissä kaksi tapaa: kankean itse-esittelyn kirjoittaminen (nimi, ikä, jotain epätoivoista räpellystä harrastuksista ja muusta) tai suoraan asiaan meneminen eli ensimmäisen, asiapitoisen merkinnän iskeminen pöytään heti kättelyssä ilman sen kummempia lässytyksiä omasta itsestä. Kumpaa tapaa sitten päätyisinkään siis käyttämään, vaikuttaisin kuitenkin auttamattoman kliseiseltä.

Esittelytekstien funktio blogien alussa on minulle itselleni vähän hämärä juttu: tuo haloefektein varustettu ensimerkintä jää ajan kuluessa kuitenkin kaiken sen päälle satavan postausromun alle ja myöhemmin blogin pariin mahdollisesti löytävät tahot eivät siihen todennäköisesti koskaan törmää (tai mistä minä tiedän miten paljon ihmiset blogiarkistoja kaivavat). Päätinkin säästää itseni esittelytekstin kirjoittamiselta ja sen sijaan uudistin Blogger-profiilini kuvaustekstin ja kävin tunkemassa pari uutta lempibändiä ja -kirjaa Tietoja minusta-kohtaan. Jokaisen aiheesta kiinnostuneen siis ohjaan tutustumaan tuohon hienoon, upean säihkyvään profiiliini tarkemmin!

Blogista haluan kuitenkin jotain sanoa. Tämä ihkauusi, pari päivää sitten luotu Varpussaari-blogi, jonka vuoksi olen käynyt ihan uskomattoman paljon sisäisiä dialogeja blogien olemuksesta ja tarpeellisuudesta, on itsenäinen jatko-osa vanhalle blogilleni Kiepsahdus. Tämä on myös koko bloggaushistoriani ensimmäinen blogi, jonka nimen tarkoite ei ole epämääräisen abstrakti sössömuusi, jossa ei ole päätä eikä häntää. Varpussaari on ensimmäinen konkreettinen paikannimi, jonka blogini nimeksi olen koskaan hyväksynyt - kyseessä on siis lähes historiallinen tapahtuma!

Sisällöltään Varpussaari todennäköisesti tulee vastaamaan melkolailla sitä linjaa, jota sen edeltäjässä etsin viimeisen vuoden aikana. Päivitystahdin yritän pistää pysymään kuolintuskissaan kituvan kampelan vääntelehtyä (jota edellisen blogin päivitystahti aikalailla on vastannut viime aikoina) reippaampana. Kiepsahduksen puolelta saatan jotain sisältöjä tänne siirtää, mutta se tuskin ketään haittaa. Tähän hienoon lukijalupaukseen onkin hyvä blogin ensimmäinen merkintä päättää. Katsellaan, jos saisin inspiraatiota kirjoittaa aktiivisemmin nyt, kun uusi blogi on vihdoin pystyssä.