Kesäbingo 1: Raukoilla rajoilla - suomalaista kirjallisuushistoriaa

Bingotaulukon avauspostaus! Jes, tätä jo odotettiinkin (ainakin minä odotin).

En bingotaulukkoa tehdessä pitänyt kovinkaan todennäköisenä, että tarvitsisin vastalääkettä Suomi100 -paatokseen. Rehellisesti en ole seurannut kuin juhlavuoden pääspektaakkelia eli #hallituskriisi'ä, eikä nationalistinen paatos juuri ole minua tavoittanut.

En siis ollut vastapropagandan tarpeessa, kun Markku Eskelisen Raukoilla rajoilla (Siltala, 2016) käveli vastaan. Luin silti, onhan siitä jo joku hetki somessa puhuttu.

Eskelisen teos on jossain määrin "vaihtoehtoinen Suomen kirjallisuushistoria". Kustantamon saatesanojen mukaan se "käsittelee kaikkea sitä, mitä ei ole haluttu kertoa suomenkielisestä kirjallisuudesta". Kyllähän sellainen kiinnostaa. Miksipä ei siis lukea ihan extempore.

Eskelisen antama kuva Suomesta ja suomalaisista lukijakuntana on melkoisen lohduton. 1800-luvulta alkaen kristillinen puritaanisuus ja sisäänpäin kääntynyt kiihkonationalismi leimaavat sekä julkaisutoimintaa että kirjallisuuskeskustelua jossain muodossa lähes 1990-luvulle saakka. Lukijakunta on kykenemätöntä keskustelemaan teosten muodosta tai kielestä, ja keskustelu keskittyykin aina teosten sisältöön. Uskonnollinen kirjallisuus myy pitkälle 1800-luvulla paremmin kuin kaunokirjallisuus. Modernismi, postmodernismi, ranskalainen uusi romaani ja avantgarde ovat jopa sisäpoliittista turvallisuutta uhkaavia muotivirtauksia aina 1970-luvulle saakka. Jumalanpilkkasyytös lennättää Salaman julkaisukieltoon, itsesensuuri kustantamoissa, kunstantajissa ja kirjailijoissa elää ja voi hyvin. Kun markkinoille lopulta aletaan saada modernismin maailmanklassikoita, huokaistaan helpotuksesta kuitenkaan muistamatta että sisäänpäinkääntyneisyyden aikana kansainvälinen romaanitaide on mennyt jo valovuosia eteenpäin. Eikä sitä ihan heti kurota kiinni.

Yhä vielä suomalaisten lukutaidossa on nähtävissä katekismuksen ukolukua muistuttavia piirteitä ja painotuksia: yhteiseen, yksinkertaiseen ja turvalliseen tulkintaan pyrkiminen; tekstin muodon, ilmaisun ja monitulkintaisuuden vieroksuminen; kriittisen tulkinnan ja oman argumentaation vähäisyys; yksiselitteisen toden ja todellisuuden painottaminen leikin, ristiriitaisuuden ja epävarmuuden kustannuksella.

- Eskelisen 2016 mukaan Saresma 2013

Eskelisen kirjasta on tullut sanomista. Luonnollisesti. Saavathan siinä kritiikkikylvyn niin SKS (joka keskittyi maanisesti kansanrunojen tallentamiseen ja julkaisuun uuden proosan tukemisen sijaan), Otavan ja WSOY:n johtoporras ja kustannustoimittajat (jotka jääräpäisesti ja typerästi vastustivat romaanitaiteen uusia muotoja) kuin suomalaisten yliopistojen tekemä, suomalaista proosaa käsittelevä kirjallisuudentutkimus (jossa ohitetaan monia aiheita, tulkitaan teoksia väärin ja hyväksytään vuosikymmenen aikana kehittyneitä dogmeja niitä kyseenalaistamatta niin väitöskirjojen kuin professorien tekemien kirjallisuushistorioiden tasolla).

On siis liioiteltua väittää, että 1900-luvun alun suomalaisessa proosassa tapahtuu jonkinlainen modernistinen käänne kun kysymys on enemmän siitä, että tajunnankuvaukseen kiinnitetään enemmän huomiota, sen laatu paranee ja syvenee ja sen harjoittaminen uudessa laajuudessa ja syvyydessä alkaa olla suotavaa ja odotettua.

- Markku Eskelinen, 2016

1990-luvulle tultaessa aurinko alkaa Eskelisen tarinassa kuitenkin paistaa jopa Suomeksi kutsuttuun risukasaan. Internet tuo Peräpohjolan kansalle uusia ajatuksia ja ideoita, minkä seurauksena aletaan olla tilanteessa, jossa kirjailijat kirjoittavat kirjoja, joita vanhemman sukupolven kirjallisuudentutkijat eivät ymmärrä. Modernismin tyylikeinot alkavat vakiintua osaksi myös valtavirtaista viihdekirjallisuutta. Eskelisen mielestä mainitsemisen arvoiset teokset lisääntyvät hurjalla tahdilla, kirjalistat venyvät ja paukkuvat. Vuosi 2000 ja Johanna Sinisalon Finlandia-palkinto näyttäytyvät Eskelisen ajattelussa jonkinlaisena vedenjakajana. Modernismin piirteet alkavat vakiintua hyväksytyiksi keinoiksi, fantasiakirjallisuus opettaa lukijoita sietämään uudenlaisia maailmoita. 

Mutta raukoilla rajoilla ei oltaisi vielä otsikossakin, jos olisikin loppu hyvin, kaikki hyvin. Eskelinen päättää teoksensa tilastotiedoilla toteamukseen, että kirjallisuudesta on kaikesta päätellen jälleen tulossa elitistisen yläluokan harrastus. Ja suomalaiset lukijat ovat aivan yhtä kiinni vanhoissa lukutottumuksissaan.

Vaan ei hätää, ei Eskelinen ole teostaan kirjoittanut pelkästään vannoutuneille fennomaaneille ja suomalaisen kirjallisuuden ylivoimaisuuteen uskoville pahaa mieltä tuottaakseen. Vaikkei etsisikään Suomi100 -vastapropagandaa, kannattaa kirja silti lukaista. Iloa Eskelisen teoksesta varmaan olisi erityisesti äidinkielen opettajalle, joka haluaisi draamallistaa kotimaisen kirjallisuuden opetusta - herkullista draama-ainesta Eskelisen teoksessa riittää. Siihen tuo vielä oman säväyksensä Eskelisen rappiollinen anarkismi, joka näyttäytyy hänen itsepäisenä tapanaan rikkoa suomen kielen vakiintuneita pilkkusääntöjä. Erityisen kannattavaa lukeminen kuitenki olisi kirjallisuuden opiskelijalle, joka pohtii gradun tai väikkärin aihetta. Ehkä moni ei ole tullut ajatelleeksikaan miten suuria aukkoja suomalaisen kirjallisuuden tutkimuskentässä on.