Voi Jane Eyre!

Tämä kesä starttasi komeasti klassikolla eli Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanilla. Kyseessä on yksi niistä kymmenistä teoksista, joita on uhannut ikuinen sijoittuminen "Luen sitten joskus"-listalle - miltei yksinomaan klassikon asemansa vuoksi. Elämä on kovasti yrittänyt opettaa, ettei klassikoita tulisi vältellä - ne kun usein ovat klassikoita hyvästä syystä - mutta en näytä vieläkään ottaneeni oikein onkeeni tätä neuvoa. Nyt Kotiopettajattaren romaanin jälkeen lupaan kuitenkin muistaa sen taas hetken. Olen edelleen - melkein kuukausi kirjan lukemisen jälkeen - niin hurmaantuneessa tilassa, etten oikeastaan ole kiinnostunut kirjoittamaan juonitiivistelmää tai edes pehmeää arvostelua, vaan luotan sokeasti blogini lukijan sivistystasoon ja siihen, että hän tuntee Kotiopettajattaren romaanin tarinan ainakin pääpiirteittän - jos ei tiedä ja haluaa lukea paneutuneen, lähes esseemäisen kirja-arvostelun minun katteettoman hehkutustekstini sijaan, kannattaa luntata vaikka täältä.

”Kuulijan kiinnostus kirvoittaa kertojan kielen."

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

En muista pitkään, pitkään aikaan lukeneeni mitään teosta, joka olisi liikuttanut ja koskettanut samalla tavalla kuin Jane Eyren tarina. Lähilukuhistoriasta en muista yhtään romaania, jonka henkilöt olisivat tuntuneet yhtä eläviltä, voimakkailta ja itsenäisiltä persooniltaan kuin Jane, herra Rochester, Reedin perhe ja monet muut. Vaikka myönnettävä toki on, että jotkin hahmot olivat varsin stereotypisiä ja Janen orpotytön kasvutarina oli kliseen maineessa jo silloin, kun Brontë romaaninsa kirjoitti, mutta silti!

Yksityiskohta, joka minua jaksoi kiehtoa halki romaanin, oli se, kuinka rumiksi ja lähes luontaantyöntäviksi Jane kertojana kuvasi sekä itsensä että suuren rakkautensa kohteen herra Rochesterin. Eihän ilmiö sinällään mitenkään uusi ole - samaa, erityisesti naispäähenkilöille tyypillistä "olen ruma, mutta fiksu ja sain siksi miehen"-tematiikkaa tapaa nykykirjallisuudessakin muodossa jos jonkinlaisessa, vaikka viime aikoina se on tuntunut joissain genreissä joutuneen luovuttamaan asemiaan angloamerikkalaiselle ihanteelle tehdä romaanihenkilöistä täydellisiä kansikuvatyttöjä- ja poikia. Ylipäätään koko tälle "Ruma, mutta fiksu" vs. "Kaunis, mutta tyhmä"-asettelulle voisi myös uhrata vaikka kokonaisen väitöskirjan, niin syvällä se tuntuu kulttuurissamme olevan. Mutta se, mikä minut nimenomaan tässä romaanissa lähes täydellisesti lumosi, ei ollut Janen välillä jopa liioitellun huomaamattomaksi ja epäviehättäväksi kuvattu ulkonäkö, vaan se, kuinka rumaksi Jane kuvaa herra Rochesterin! Hyvinvoivaksi ja voimakkaaksi kyllä, mutta myös tummaksi, kolhoksi, kuin korppikotkaksi, jolla on taipumusta murjottaa omissa oloissaan ja joka ei oikein tunnu viihtyvän sosiaalisissa tilanteissa ja jonka ainoa valtti naimakaupoissa on omaisuus. En tiedä miksi, mutta tätä "ulkoisesti ruman ja vaikealuonteisen, mutta viehättävän miehen"-tematiikkaa ei nykykirjallisuudessa tapaa oikeastaan lainkaan. Nykykirjailija voi laittaa päähenkilönsä haukkumaan ulkonäkönsä alimpaan hornaan, mutta mies, jonka nainen lopulta saa, on aina pohjattoman ymmärtäväinen, vähintään mukiinmenevän näköinen ja sympatiaa herättävä. Sen sijaan 1900-lukua edeltävästä - myös antiromanttisesta - kirjallisuudesta tätä rumaluonteista ja luotaantyöntävää miestyyppiä tapaa jopa yllättävän usein (puhutaanko vaikka herra Darcysta?). Mihin se miestyyppi on kadonnut? Vaadin sitä takaisin!

Umpimieliset ihmiset toivovat usein paljon enemmän kuin avomieliset sitä, että heidän ajatuksistaan ja murheistaan keskusteltaisiin avoimesti. Ankarinkin stoalainen on lopulta vain ihminen ja usein pelkästään kiitollinen, jos joku rohkeasti ja hyvää tarkoittaen sukeltaa hänen ”sielunsa hiljaiseen mereen”.

 Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

Pomin Kotiopettajattaren romaanista itselleni vain kaksi tätäkin blogitekstiä havainnoimaan käytettyä lainausta, vaikka oikeasti se antoi minulle paljon, paljon enemmän. Luin sen tasantarkkaan oikeanlaisessa mielentilassa kyetäkseni imemään siitä sekä vaikutteita, neuvoja, huumoria kuin jonkinlaista lohtuakin - ja todetakseni, että Charlotte Brontë oli taatusti yksi aikansa parhaista ihmisluonteen kuvaajista. Kirjabingotaulukossa päätin sijoittaa romaanin sarakkeeseen "Historiallinen". Näin on siis bingotaulukko avattu.