Takakannen luin huolimattomasti, tarttuen lähinnä seuraaviin alkupään lauseisiin:
Aalo löytää ullakolle kätketyn Suuren leikkikirjan. Työsuorituksia ihannoivassa yhteisössä lystinpito on tiukasti kielletty vitsaus, ja naurutaudin uskotaan koituvan kuolemaksi.
Odotin tämän perusteella jotain sadunomaista prinssi saa prinsessansa tarinaa, jossa nuortenkirjallisuuteen yhdistellään Grimmin satujen teemoja Olipa kerran-tv-sarjan tyyliin. Mutta sitten sainkin suomalaista vaihtoehtotodellisuusutopiaa.
Ilottomien ihmisten kylä kuvaa maailmaa, jossa yhdeksän kylän muodostama kokonaisuus on erotettu muusta maaimasta omaksi erillisalueekseen korkealla muurilla. Muurin sisäpuolella ihmiset elävät suunnilleen 1900-luvun alkupuolen maaseutuyhteisön totunnaistapojen mukaan. Teknologiaa käytetään jos kohta ollenkaan (paitsi hurjimmat uudistusmieliset, joita paikoitellen vähän kyräillään) ja kaikki raskaat maataloustyöt tehdään lihasvoimin. Myös muurien ulkopuolelta tulevasta lääkinnästä saatetaan kieltäytyä. Päähenkilö Aalolla on maatalon vanhimpana ja ainoana poikana kovat paineet miellyttää vanhempia, vaikka oikeasti lukeminen ja opiskeleminen kiinnostaisivat enemmän eikä fyysinen kuntokaan sovellu ihan kaikkiin maatalon askareisiin. Aaloa kiehtoo myös kysymys muurin takaisesta maailmasta - eikä aikaakaan, kun pihapiiriin tupsahtaa mies, joka olisi valmis kertomaan tuosta maailmasta lisää...
Sanon tämän täysin rehellisesti: Ilottomien ihmisten kylän vaihtoehtotodellisuus hurmasi minut täysin. Kaikessa suomalaisuudessaan ja takapajuisuudessaan se oli suorastaan eksoottinen - ja ennen kaikkea monin paikoin hyvin uskottava. Nykymaailmasta löytyy paljon yhteisöjä, joihin Ilottomien ihmisten kylän todellisuutta, tapoja ja moraalia voi verrata: Yhdysvaltojen amishyhteisöt, (kotimaisetkin) uskonnolliset vähemmistöt sekä jossain määrin vanhat Itä- ja Länsi-Saksa sekä edelleen voimassa oleva Etelä- ja Pohjois-Korea jaottelut. Teoksen todellisuus tuntuu olevan niin lähellä, mutta samaan aikaan valovuosien päässä. Erityisesti yllätti kuitenkin homoseksuaalisuuden tuominen mukaan tarinaan - vaikka nyt myöhemmin ajateltuna se tuntui täysin loogiselta ratkaisulta ja sopii hyvin aikaan, jossa teos on syntynyt.
Erityisesti huomioni kiinnittyi kuitenkin yhteen yksityiskohtaan: kieleen. Sanasto oli ällistyttävän runsasta, vanhaa maataloustermistöä käytettiin suorastaan tuhlailevasti! Murre- ja puhekielisanastoa oli taitavasti upotettu standardikielen joukkoon. Mukana olivat niin riekkuminen, lysti kuin nohevakin. Samoin nimistö pysäytti: teoksessa seikkailevat Aalon lisäksi myös muun muassa Veea, Seeri, Penjami ja Rietu - kaikki niin tutulta kuulostavia, mutta silti lähes tunnistamattomia. Suorastaan teki mieli tirauttaa pari kyyneltä - miten ilmaisuvoimainen onkaan suomen kieli! Sanojen ilotulitus piti minua pitkään otteessaan: sen voimin kuljin tarinan mukana ensimmäiset sata sivua. Sitten aloin kiinnittää huomiota lauserakenteisiin.
Olen aiemminkin nuortenkirjoja lukiessani ihmetellyt, miksi niiden ilmaisu on usein niin kamalan pelkistettyä - erityisesti jos kirjailijan äidinkieli on suomi. Välillä tuntuu kuin lauseet katkeaisivat kesken ja että niiden väliin jäisi tuhottoman paljon ilmaa. Paljon jää kirjoittamatta, mutta samaan aikaan kerrotaan sellaisia itsestäänselvyyksiä kuin "ovi suljettiin kiinni" tai "hän nukahti uneen" (ihan näin pahoja ei Ilottomien ihmisten kylästä sentään löytynyt!). Ilmaisu muistuttaa siis hämmästyttävän paljon teoksen kohdeyleisön itse tuottamaa tekstiä. Ilottomien ihmisten kylässäkin oli paljon sellaista hiomattomuutta, kömpelyyttä ja jopa naiiviutta, jonka olisin ehdottomasti antanut anteeksi 14-18-vuotiaan kirjoittajan tekstissä, mutta aikuisen kirjoittamana pisti vain miettimään onko nuorille pakko kirjoittaa jo lähtökohtaisesti paikoin kömpelöhkösti muotoiltua tekstiä. Onko tieteellistä näyttöä, että nuori lukija nauttii nimenomaan tällaisesta tekstistä ja samaistuu siihen? Vai pitäisikö nuorille suunnatut romaanit koodata jopa astetta ylemmälle kielimuodolle kuin lukijan oma tekstintuotannollinen taso on? Tämä on tietysti vain yhden ihmisen mielipide Ilottomien ihmisten kylän ilmaisusta, ja saatan itse olla herkässä kehitysvaiheessa, jossa kaikki pitää vääntää rautalangasta ja kaikki mahdollinen ja mahdoton kuvata mahdollisimman tarkasti, jotta tekstistä saisi kaiken irti. Joku muu on ehkä minua kyvykkäämpi täyttämään aukot mielikuvitustaan käyttäen, mutta minä jäin kaipaamaan hirmuisen paljon enemmän - ja hitaampaa tempoa.
Koska en ollut kuullutkaan kirjailijasta enkä lukenut yhtään romaanista kirjoitettua arvostelua ennen kirjaan tarttumista, kuuluu tälle teokselle ehdottomasti bingotaulukon ruutu "Kannen perusteella valittu".
Kattokaa, kattokaa, melkein rivi jo!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti