"Sosiaalisuus", nykyajan taikasana

Ei minulla periaatteessa olisi aikaa lukea mitään yliopistokurssien ulkopuolelle jäävää kirjallisuutta, mutta päätin sitten minut henkisesti rampauttaneen tenttirutistuksen jälkeen palkita itseni lukemalla jotain uutta ja omiin opintoihin suoranaisesti liittymätöntä.

Tartuin siis Liisa Keltinkangas-Järvisen yleistajuiseen, helpolla kielellä kirjoitettuun teokseen Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot. Oikeastaan pelkät vajaat sata ensimmäistä sivua lukemalla olisin saanut kaiken minulle tällä hetkellä tarpeellisen tiedon, mutta jatkoin kuitenkin vähän pidemmälle ihan vain koska aikaa tuntui olevan. Teoksen keskivaiheille sijoittuneet aggressiivisen käytöksen ja narsistisen luonnehäiriön syntymekanismien, olemuksen ja seurausten esittelyt eivät juuri nyt käsillä olevassa elämäntilanteessa hyödytä, joten luin ne astetta huolimattomammin. Tarvitsin etupäässä aika spesifiä tietoa, käsitteenmäärittelyä ja varmuutta omille ajatuksilleni, pohdinnoilleni ja huomioilleni mitä tulee taikasananomaiseen käsitteeseen sosiaalisuus.

Jos nyt sitten tiivistäisin oppimani, se kuuluisi suunnilleen näin:

Sosiaalisuus ei ole yhtä kuin sosiaaliset taidot.

Sosiaalisuus on synnynnäinen temperamenttipiirre, jolla tarkoitetaan "kuinka kiinnostunut ihminen on muiden ihmisten seurasta ja miten itsestään selvästi hän joka tilanteessa asettaa muiden ihmisten seuran yksinolon edelle.". Sosiaalisuutta parempi termi tälle piirteelle olisi seurallisuus.

Sosiaaliset taidot ovat opittuja ja niiden määrittely ja olemus vaihtelevat paljon kulttuurin ja ajanjakson mukaan. Niihin kuuluvat kuitenkin keskeisesti sellaiset asiat kuin empatia (kyky asettua toisen asemaan), sympatia (toisen ihmisen kokemukset herättävät emootioita) sekä kyky käyttää laajaa skaalaa erilaisia eettisesti ja moraalisesti oikeiksi tulkittavia vaihtoehtoja sosiaalisten ongelmien ratkaisussa (esim. aggressio ei ole eettisesti tai moraalisesti oikea ratkaisumalli, vaikka onkin usein tehokas ja nopea).

Sosiaalisuus temperamenttipiirteenä ei itsestään selvästi merkitse hyvien sosiaalisten taitojen kehittymistä, vaikka voikin edesauttaa asiaa (muista lapsista kiinnostunut lapsi oppii herkemmin, ettei toisten kanssa toimiminen ole pelottavaa ja saa enemmän positiivisia kokemuksia ihmissuhteista kuin vähemmän sosiaalinen lapsi ja sosiaalinen lapsi saa aikuisilta enemmän positiivista huomiota kuin vähemmän sosiaalinen).

Ujous ei ole sosiaalisuuden puutetta. Ujoudella tarkoitetaan ihmisen tapaa suhtautua uusiin ja yllättäviin asioihin. Ujo ihminen menee uusissa ja yllättävissä tilanteissa niin sanotusti lukkoon, mutta se ei tarkoita, että hän suoranaisesti vastustaisi muutoksia tai olisi mitenkään joustamaton. Lukkoon meneminen on vain ihmisen tapa suhtautua uusiin asioihin ja tämän toimintatavan myöntäminen voi olla helpottavaa ja auttaa löytämään erilaisia toimintamalleja uusista tilanteista selviytymiseen.

Sosiaalisuus ei ole yhtä kuin ulospäinsuuntautuneisuus, vaikka nykyaika niin antaakin olettaa. Sosiaalisuus ei myösään ole yhtä kuin hyvät verkottoitumis- tai small talk-taidot.


"Täähän kuulostaa ihan joltain naistenlehtien self-help-löpinältä, josta ei oo mitään hyötyä ikinä", ajattelee nyt varmaan joku. Mutta koska naistenlehtien palstatila on aina rajallinen, vaikka aihe olisikin kipeä, tarpeellinen tai koskettava, suosittelen silti jokaista aiheesta kiinnostunutta lukemaan Keltinkangas-Järvisen teoksen. Vaikka olisikin lukenut koko elämänsä ajan kaikenlaisia naistenlehtiä. Tai kehottaisin lukemaan ainakin ne vajaat sata ensimmäistä sivua. Pidemmälle lukiessa tosin ymmärtää, miten hatara on raja nykyajan verkostoitumisihanteen ja narsistisen ihmisten hyväksikäyttötavan välillä, miten aggressiivisuudesta on tullut jossain määrin hyväksyttävää, ja miten lapsen vahva sosiaalisuus ei korreloi toverisuosion kanssa, vaan miten "aktiivisesti torjutut" lapset ovat usein puheliaita, ulospäinsuuntautuneita, aktiivisia ja kantaaottavia - siis puhekielen ja nykyajattelun mukaan sosiaalisia - mutta silti usein muiden lasten mielestä jostain syystä kartettavia.

Pelottavin ja ehkä ahdistavinkin osio kirjassa on ehkä seuraava lainaus:

"Opettajiksi ja lastentarhanopettajiksi valmistuvia opiskelijoita pyydettiin kertomaan, mikä heidän mielestään on vaikein ja haasteellisin kasvatustehtävä heidän tulevassa työssään. Kukaan ei sanonut, että se olisi aggressiivisuuden, häiriköinnin ja kiusaamisen poiskitkeminen. Lähes poikkeuksetta he kirjoittivat ujojen, hiljaisten ja varautuneiden lasten muodostavan heidän vaikeimman kasvatustehtävänsä."